Sivut
▼
maanantai 2. toukokuuta 2016
no-pyccku - paruski - kyllä minä osaan vieläkin! Я ещё знаю русский язык
Venäjällä ja muutamissa muissa Itä-Euroopan maissa matkaillessa on jo suuri apu siitä, että osaa lukea kyrillisiä kirjaimia, tietää, mitä ovat ресторан, кафе. банан. апельсин. автобус. трамвай, билет. улица. девушка. капуста. туалет ja monet muut sanant, jotka lausuttuina ovat enemm'n tai v'hemm'n tuttuja ja katukuvassa ymmärtäen nähtynä varsin hyödyllisiä.
Tuossa suhteessa minulla ei ole mitään ongelmaa. Olen tottunut lukemaan kyrillistä tekstiä. Osaan myös kirjoittaa sitä näppäimistöltä, aidolta venäläiseltä kirjoituskonenäppäimistöltä, jossa kirjaimet ovat ovat eri paikoilla kuin vastaavat länsimaiset standardinäppäimistöllä.
Opettelin kyrilliset kirjaimet jo lukion ekalla luokalla aloitettuani venäjän kielen opiskelun. Itse kieltää opiskelin aika laiskasti, ja päätin jättää sen minimaalisille huomiolle enkä ajatellutkaan esimerkiksi kirjoittavani venäjää ylioppilaskirjoituksissa.
Tähän olisi pitänyt laittaa kuvia maaliskuun 1982 matkalta Leningradiin. Teimme sen lukion venäjän kielen ryhmän kanssa. Opettajat Kaija Koli ja Hannu Järvinen olivat mukana. Hannu menehtyi joskus 2000-luvulla toimittuaan Laurin lukiossa opettajana monia vuosia. Mutta missä on Kaija, en tiedä. Jos näet tämän Kolin Kaija, joka opiskelit venäjää Turun yliopistossa ainakin vuosina 1981-1982, ota yhteyttä.
Meidän Маяк-oppikirjassa, suomeksi majakka, oli paljon kuvia Odessasta. Ne kuvat näin nyt ensi kertaa käydessäni Odessassa maaliskuussa 2016. Vielä en ole ajanut junalla Moskovasta Vladivostokiin, mutta se reissu on haaveissa. Alun perin, tätä pitkää matkaa valmistellessa tammi-helmikuussa 2016, oli vielä suunnitelmissa lähteä syksyllä, joskus elo-syyskuussa Siperiaan junalla ja sieltä sitten Vietnamiin. Nyt se reissu saattaa lykkäänytä, koska olen tykästynyt Ukrainaan ja Euroopassa olemiseen. Ehkä vietän täällä jopa ensi talven.
Tämän tarinan kuvat ovat kaikki Odessasta maaliskuulta 2016, mutta saatan tätä juttua loppuun nyt toukokuussa 2016, heti Vapun jälkeen kun olen viettänyt Odessan jälkeen huhtikuun kaksi ensimmäistä viikkoa ja vähän yli, Dnepropetrovskissa, Dnepr-joen varrella, tai Dnepro, kuten ne ukrainaksi sanovat. Olen todistanut tässä maassa sitä, miten ukrainan kieltä yritetään nostaa ja sen avulla vahvistaa omaa ukrainalaista identiteettiä. Osittain siihen on syynä myös ilmassa leijuva Venäjän uhka. Putin miehitti Krimin niemimaan ja liitti sen Venäjään vuonna 2014.
En jaksa edetä kronologisessa järejestyksessä enkä muutenkaan loogisesti. Kerronpahan vain, että nämä puolitoista kuukautta ovat olleet aika hektistä aikaa. Olen yrittänyt kunnostautua ja lyödä itseäni läpi englannin opettajana, vieraillut kouluissa ja organisaatioissa opettaen keskustelua ilmaiseksi. Siinä on tapahtunut sekä onnistumisia että takapakkeja. Etuni on se, että pystyn opettamaan venäjäksi, ainakin selittämään sanoja ja ilmaisuja. Tarkoitukseni ei olekaan käydä läpi mitään syvällistä kielioppia, ei teoriaa vaan käytäntöä. Täällä on meneillään englannin kielen vuoksi, ja sen kielen opiskelu on suuressa huudossa. Osittain se on integraatiota Länteen, osittain oman tulevaisuuden turvaamista nuorilta. Ukrainan talous on puheiden mukaan retuperällä. Ainakin se on muutosvaiheessa, ja hinnat ovat minulle hyvin edulliset. Eläminen tulee jopa halvemmaksi kuin Malesiassa, ja kun laatua katsoo, ei Vietnamkaan paljoa parempaa pysty tarjoamaan.
Puhkeavan kevään ihastelua. Kevät ja mustasta mullasta esiin pilkistävät vihreät pisarat, jotka kohta muuttuvat hauraiksi ruohonkorsiksi ja sitten nurmikoksi. Kaikki esille tulevat kasvit, keltaiset kukat, voikukat, leskenlehdet, mitä lienevät. Enhän minä niitä edes kovin tarkasti näe, mutta aistin ne ja näen värit.
Välillä on kylmä, niin, että pitää laittaa paksut vaatekerrokset, erityisesti minun, joka tulin trooppisesta Vietnamista kuuman Bangkokin kautta. Ukrainian international Airlines hukkasi matkatavani kahdeksi päiväksi. En sinä aikana edes tiennyt, saisinko kärryä, telttaa, Thermarest-makuualustaa, makuupussiani ja Vietnamista ostettuja talvivaatteita koskaan takaisin. Ehkä en olisi saanutkaan ellei eräs ystävällinen tyyppi Couchsurfing-sivuston kautta olisi tarjonnut apuaan ja järjestänyt niitä minulle. Ilmeisesti se oli hän.
Kuvassa olevan kaksikymppisen Nadjan kanssa olisi voinut ehkä kehittyä syvempikin tuttavuus, mutta parin tapaamisen jälkeen minä lähdin pois, ja hän valitteli opiskelukiireitään.
Tuon couchsurfing-sivuston, ja muidenkin, kautta olen tavannut lukuisia uusia ihmisiä. Se on aina tapanani matkoilla. Sosiaaliset kontaktit paikallisiin ovat minulle tärkein asia matkailussa. Niiden kautta voin oppia tuntemaan paikallista elämää. Väillä myös majoitun paikallisten luona, mutta täällä Ukrainassa majoitushinnat ovat hyvin edulliset, kymmenellä eurolla yö saa ihan minulle riittävää laatua, suosin ihan yksinäistä ja epäsosiaalisempaa majoittumista.
Odessassa majoituin agoda.com:in kautta bookattuihin hotelleihin, yleensä kahden hengen huoneisiin, joskus myös yhden. Niitä kun ei ole aina saatavilla ja ne ovat kuitenkin aika pieniä yhdelle, eikä hinta ole paljoa kahden hengen huonetta edullisempia.
Mitään järjestäytynyttä vapaaehtoistyötä en yrityksistä huolimatta onnistunut saamaan. Toki kävin vierailulla mm. Toastmasters-klubissa, jossa olin eksoottinen menestys. Enimmäkseen kuljin paksuissa vaatteissani ympäri kaupunkia, myös kuuluisilla rantakallioilla ja niiden kaduilla, Potempikin portaat myös kiipesin ylös ja alas useampaakin kertaan. Ulkoilmakonserttikin siellä oli Aprillipäivän karnevaalien yhteydessä.
Paikallisten sosiaalisten kontaktien ansiosta löysin Odessasta myös kaupan, jossa myydään kasvistuotteita, myös vegaanista makkaraa, valitettavasti ei kuitenkaan juustoja, ei Violife-juustoa, jota viime vuonna löysin Romaniasta nimellä Viofast.
Se Violaiffi on alun perin ortodoksien paastojuusto. Huhtikuu on ollut vegaaniuden kannalta hyvä kuukausi, sillä ortodoksien paastoaikana noudatetaan vegaanista ruokavaliota, ainakin lähes, lisäaineita ja hunajaa lukuun ottamatta. Niinpä söin ainakin vegaanista makkaraa, hyvin tuhtia ja rasvaista. Oispa ollut vihis vielä sen kaveriksi, mutta vihisten aika koittaa sitten muutaman kaukauden päästä Suomessa.
Cameron highlandsilla, Malesiassa ja Filipppineillä, missä nyt liikuinkaan syys-tammikuun välillä, aika oli nuivaa ja pysähtynyttä. Siksi minulla oli tilaisuus päivittää blogiani. Vietnam tammikuun loppupuolelta maaliskuun puoliväliin oli hektisempää, mutta siihen sisältyi myös oma koti, vuokrattu yksiö.
Cameronilla aloin käyttämään keppiä kävellessäni viidakkoseikkailujen vuoksi, ja sitten siksi, että loukkasin vasemman nilkkani aika pahasti. Se nilkka vaivaa vieläkin sillooin tällöin, lienee venähtänyt tai revähtänyt. Vietnamissa jatkoin kepin käyttämistä liikenteen takia, sen truvin oli helpompi ylittää katu ja luvallisempaa törttöillä. Sama on jatkunut Ukrainassa Haahuilu ja kompastelu muhkuraisilla ja erilaisilla portailla ja ihmeellisiin paikkoihin sijoitetuilla käytävänreunnoilla on helpompaa, turvallisempaa ja sallitumpaa kun sitä tekee keppiä käyttävä henkilö. Minua ei luulla humalaiseksi vaan kunnioitetaan kuin sotaveteraania tai viisasta vanhusta. Minut jopa päästetään vessaan ilmaiseksi jonon ohi. Siinä säästää kymmenkunta eurosenttiä!
Paikallisten sosiaalisten suhteiden, eli couchsurfingin, sohvasurffaus, kautta sain vuokrattua asunnon jo Vietnamissa. Sama tapahtui Dnepropetrovskissa ja nyt täällä Harkovassa, jossa tämän jutun hutaisen loppuun pois alta.
Elän yhteiskunnassa suht normaalin ihmisen elämää, en hotellituistin elämää. Täällä elän sitä vieläkin enemmän, koska osaan paikallista kieltä, paikallista lingua francaa eli venäjää. Ukrainaa en vielä osaa kovinkaan hyvin Mutta kaikki täällä ymmärtävät ja puhuvat venäjää. Ukraina on vain kuriositeetti, identiteetin ylläpitoa varten, ei kovinkaan usein kommunikointia, vaikka sitäkin ajatusta yritetään lyödä läpi.
Olen pitänyt venäjän taitoani yllä netissä sen verran, että sen aktivoituminen käyttökieleksi oli suhteellisen helppoa. Se oli aika yllättävä asia minulle itselleni. Ehkä täällä puhuttava venäjä on sen verran selkeämpää ja yksinkertaisempaa, ettei sen kanssa tule paljoa vaikeuksia. En minä minkään virtuoosi ole, en yritä kätkeä suomalais-balttilaista korostustani enkä puhua virheettömästi, jopa päin vastoin, haluan näyttää, etten ole paikallinen enkä venäjänkielinen. Se on iso etu.
Katukuvassa näkyy vielä vanhoja Ladoja. Lada oli joskus yleinen myös Suomessa. Kaduilla liikkuvat myös kitisevät johdinautot, trollikat, sekä vanhat kolhouttaan kolisevat ratikat, tramvait. Ne vain eivät suostu hajoamaan. Niiden kyytiin pääsee edelleenkin muutamalla eurosentillä, ja minä keppeineni iulmaiseksi.
Uusi ja vanha elävät vielä rinnakkain. Uusi työntää vanhaa tieltään hitaasi mutta varmasti. Monet valittavat eivätkä usko parempaan tulevaisuuteen. Niin kuin Suomessa ja muualla, hallitus ja poliitikot ovat syyllisiä. Kansa tietäisi paremmin. Jotkut ekä kaipaavat myös suurta johtajaa, joka tietäisi vieläkin paremmin. Toivottavasti sellaista vain ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti