Kun kerron itsestäni, tai määritän itseäni, tulee ensimmäisenä mieleen mainita maantieteellinen sijaintini. Tämä tuli mieleen siitä, kun mietin, että mitä kertoisin vuodesta 2014. Halusin ensimmäisenä kertoa, että vuosi alkoi Australiassa, mutta siellä vietin vain kaksi viikkoa ja lopun vuotta vietin muualla: Liki puolet siitä kului Malesiassa. Toista kuukautta kului Thaimaassa, pari kuukautta Vietnamiss. Suomessa olin vain reilun viikon, Ruotsisssa päivän, Espnajassa pari viikkoa. Niin, suurin pettymys mtä maihin tulee, oli Espanja. Ja suurin ihastus uusista maista Vietnam. Vietnamiin saavuinkin kolme kertaa vuoden aikana. Vietnamissa tapasin mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, ja kasvisruoka oli siellä hyvää, mlekin luonnostaan vegaanista. Espnajasta en saanut kuin yhden kaverin, tai tuttavan, eikä sieltä tahtonut millään löytyä kunnollista vegaaniruokaa, ei ainakaan siihen aikaan kun olisin halunnut. Ja puolet siitä ruuasta, minkä löysin oli raakaa sipulia. Ja Madridin rautatieaseman tungoksessa haisi ummehtunut vanha sipuli. Ilmastointia ei ollut sisätiloissa niin kuin olen muualla tottunut, esim. täällä Aasiassa.
Intiasta en koskaan uskonut hirveästi pitäväni enkä siellä siksi ole halunnut aiemmin käydäkään. Nyt kävin esimmäistä kertaa. Vietin kuukauden Chennain lähellä, Puducehrryn kyljessä, Tamil Nadun osavaltiossa. Siellä on Auroville niminen vaihtoehtoinen kaupunk: vähän sellainen hippityylinen, ekologinen, henkinen ... Osana Aurovilleä toimii Sadhana Forest-niminen ekologinen ja vegaaninen kommuuni. Siellä olin osa vapaaehtoislaumaa parisen viikkoa. Ruoka oli vain puoliksi intialaista, ja se toinen puoli oli sitä espanjalaista sipulia. En tykännyt. Myöskin elämän rytmi oli hyvin "protestanttinen" työ- ja suorituspainotteinen. En oikein tuntenut sitä paikkaa omakseni monestakin syystä. Tosin ihan mielenkiintoinen kaksi viikkoa. Ja sitten toiset kaksi vikkkoa muualla Aurovillessä. Erityisesti pidin viileämmästä ilmastosta ja siitä, että sain ajaa polkupyörälllä maalaismaisemassa. Pyöräilyä olen kaivannutkin Aasassa ollessa.
En halunnut palata Intiasta Malesiaan vanhaan ympäristöön. Liian kuuma ja tukala. Toki minulla oli siellä parisuhde ja vapaaehtoistyö opettajana Myanmarin pakolaislapsille. Ninpä lensin ensin Bangkokiin. Olisiko ollut neljäs Thaimaahan saapuminen tuona kalenterivuonna. Touko-kseäkuussa olin siellä päin ryntäillyt osittain lentojen (norwegian.com tarjoaa edulliset ja tasokkaat lennot Suomeen ja muualle Eurooppaan Bagnkokista) ja osittain muiden syden takia. Bangkokista sitten lensin Saigoniin (Ho Chi Minh City), jonne myös Shui lensi Kuala lumpurista. Sieltä matkasimme bussilla Dalat-nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsee ylempänä vuoristossa. Siellä vietimme joulun. Onnitstuin taas toimmaan pukkina. Tällä kertaa kaukaisen kylän lapsille.
Minä viivyin Vietnamissa vain kaksi viikkoa. Sen ajan voi olla Suomen passilla ilman viisumia. Palasimme paria päivää ennen vuoden vaihdetta takaisin Saigoniin ja sieltä lensimme AirAsian lennolla Kuala lumpuriin. Se oli sama päivä, jolloin toinen AirAsian kone, Indonesian Surabayasta Singaporeen matkalla ollut, katosi ukkosmyrskyssä. Tuon saman myrskyn reuva oli myös meidän allamme kun tulmme Kauala Lumpuriin.
Suhde jatkuu, mutta nyt asumme erillämme. Minä haluan tutkia Malesiaa hieman tarkemmin, löytää vaihtoethtoisen asuinpakan Kuala Lumpurille. Niinpä vuosi 2015 alkoi peinessä merenrantakaupungissa nimeltään Port Dickson, reilu 100 kilometriä Kuala lumprursta etelään.
Tähän loppuun lisään muutamia kuvia marras-joulukuulta 2014
Tämä ensimmäinen kuva lienee Vietbnamista, Ho Chi minh citystä kaupungin keskustan turistialueella sijaitsevasta puistosta. Siellä me tapasimme joulukuun puolivälissä kun minä olin tullut Intiasta Thaimaan kautta takaisin.
Eräänä aamuna, kun oleskeluni Intiassa ja Sadhana Forest-kommuunissa oli puolivälissä, päätin nostaa kytkintä ja jättää koko paikan. Se tapahtui erään epämiellyttävän kokemuksen aikana työssä. Liekö väärinkäsitys vai mikä, mutta minua ei hyväksytty erääseen ryhmään, johon minut oli määrätty, joten nostin kytkintä. Kävelin kärryineni läheiseen kylään. Matkalla tapasin ryhmän koululaisia, ja yksi pojista halusi tulla kaverikuvaan.
Tässä joitakin ruokia, joita ostin majattalon keittiöön kun olin lähtenyt Sadhana forestista ja vuokrannut sieltä huoneen. Tarkemmin katsomatta tunnistan sieltä paikallisen raakasokerin, joka englanniksi on jaggery, ja sitten myöhemmin opin, että sitä on myös Malesiassa ja sen nimi on gula merah, punainen sokeri.
Chapati-leipä ja dahl, eri keltaisista herneistä tehty keitto, on yksi lempiruuistani. No, tässä oli myös mita vihanneksia mukana. Yleensä ottaen en pitänyt Intian intialaisista ruuista. Paljon parempaa intialaista olen saanut Thaimaassa ja harvoin myös Malesiassa. Sen vegaanius on aina vähän kyseenalaista ellei ravintola ole nimenomaan vegaaninen.
Vegaanista pitsaa saa kun varmistaa, ettei pohjassa ole käytetty mitään maidosta peräisin olevaa: ei heraa (milk solids) eikä myöskään kananmunaa. Joissakin jauhonparantajissa on käytetty munan valkuaista niin, ettei edes leipuri siitä välttämättä tiedä. Siellä oli yksi länsimaistyylinen pizzaketju, josta sai pyytämällä juustot pois ja pohjassakin oli kuulemma vain jauhoa ja vettä. Laadultaan paikka oli länsimainen, ja hinnoiltaan myös: normaalikokoinen pitsa maksoi jotain 6 - 9 euroa juomineen ja lisätäytteineen.
Tällaisissa hökkeleissä sitä asuttiin Sadhana Forestissa. oltiin niin ekologista ja luonnon mukaista. Asunnot olivat paikallisten rakentamia ja suunnittelemia. Aika näppäriä. Me ikäihmiset saimme kukin oman mökin. Nuoremmat nukkuivat asuntoloissa eli ryhmähuoneissa.
Ruokaa laitettiin yhdessä talkootöinä. Keittiövuoroja oli muutamia kertoja viikossa. Työ oli hyvin organisoitua ja ohjeistettua. Hygienia oli korkealla tasolla. Mininki oli kaikkiaan hyvin länsimasita. Ruoka oli täysin vegaanista ja mahdollisuuksien mukaan luomua. Sitä ei kasvatettu itse vaan se ostettiin ympäristön viljelijöilta.
Varmasti ihan hyvä paikka länsimaisille reppureissajille, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sen vastenmielisemmältä paikka minulle tuntuu. Ehkä se on liian länsimainen, jopa liian saksalainen ja amerikkalainen. Siellä oli aika julmaa porukkaa oikeastaan, kovia ja inhottavia tyyppejä, mm. minä sain muutamalta aika törkeitä kommentteja jopa ulkonäköäni koskien. Olisi pitänyt pitää tarkemmin puolensa. Niin siellä oli myös yllättävän paljon israelilaisia. Agitattori nimeltään Gary Yorofsky on levittänyt siellä veganismin ilosanomaa ja käännyttänyt valtavat määrät ihmisiä.
Niin, päätarkoitus on istuttaa puita, istuttaa takaisin metsä, joka sieltä on joskus kadonnut. Siinä on edistytty. Aiemmin alle 20% istutetuista puista lähti kasvamaan, nyt luku on lähes 90%. Nyt taimien viereen viritellään kierrätetyistä muovipulloista ja letkunpätkästä tehty kastelusysteemi, johon vapaahtoiset käyvät noin kerran viikossa lisäämässä vettä ja säätmässä kastelun tason sademäärän mukaan. .
Jätteet kompostoitiin paikan päällä. Siihenkin oli omituisia ratkaisuja. Ne haudattiin maahan vaateriepujen kanssa. Riepujen tehtävä oli estää eläimiä kaivamasta niitä ylös. Joka aamu oli yhteisen jumpan tai vastaavan jälkeen työnjako. Minä yleensä ilmoittauuin komposti- tai keittiöryhmään. Yhden viikon olin myös aamuherätyksen antaja. Siitäkin tuli yhdeltä jenkkiakalta negatiivista palautetta: metelöin kuulemma niin kovaa, etteivät ihmiset saa nukkua.
Porukka oli tosiaan enimmäkseen länsimaalaisia: nuoria reppureissajia, enemmän tai vähemmän vaihtoehtoihmisiä, joita kiinnosti ekologinen elämäntapa ja vegaaniruokakin monia, tosin ei läheskään kaikkia. Iltapäivät ja illat olivt vapaita ellei ollut keittiövuorossa. Silloin monet menivät kylän ravintoloihin syömään ja juomaan ja ostamaan lisäeväitä. Välillä huomautettiin siitä, että on taas löytynyt epävergaanisten evästen käärepapereita, ja että sääntöjän mukaan niitä ei saa tuoda yhteisön alueelle. Myöskin muistutettiin, että vapaaehtoiseksi tullessaan tulija on sitoutunut noudattamaan vegaanista ruokavaliota myös vapaa-aikanaan, samoin välttämään alkoholia. Paikalla olikin muutama sankari, joka luopui vapaaehtoispaikastaan perjantai-iltapäivänä, mutta palasi sitten takaisin sunnuntai-aamuna haisevana ja tärisevänä.
Keittiövuorossa valmistettiin ruokaa 50 - 300 hengelle. Päivässä oli yleensä kolme ateriaa, paitsi torstaisin, lauantaisin ja sunnintaisin, jolloin oli vain kaksi. Ruoka ei ollut intialaista, vaan enemmänkin länsimaistyyppistä hyvin yksinkertaista vegaaniruokaa. Punasipulia ja valkosipulia käytettiin isot märät, joten ruoka ei olisi ollut soveltuvaa elämänkumppanilleni eikä muillekaan aasialaisille kasvissyöjille ja vegaaneille. Myöskään alkuperäinen intilainen kasvisruoka ei käytä sipulia ja valkosipulia. Niiden maku, tai paljon jolostuneempi sellainen saadaan käyttämällä hajupihkaa. Hajupihka on paikallisilta nimiltään asafoetida tai hing. Se on myös minun suosikkini.
Päärakennuksessa oli iso yhteinen tila, jossa pidettiin kokoontumiset ja myös syötiin aamiainen, lounas ja päivällinen. Myös kaikenlaisia tilaisuuksia pidettiin siellä. Tuossa tilassa oli puhelinten ja tablettien käyttä kielletty. Niitä sai käyttää naapurihuoneessa,, aulassa tavallaan, jossa oli säilytyslokerot ja laitteiden latauspiste. Ulkona oli aurinkopaneelit, joilla tuotetiin kaikki paikan tarvitsema sähkö. Sähkö oli päällä vain jonkin aikaa vuorokaudesta.
Kaksi viikkoa siinä meni ja sitten pidempi aika surressa sitä, että kun kerrankin löytyi vegaanikommuuni, se osoittautui kuitenkin niin sopinmattomaksi paikaksi, etten voi sinne jäädä.
Mutta eipähän olisi tuotakaan kokeilematta tiennyt.
Tässä jonkun toisen tekemä youtube-video tuolta Sadhana forest-yhteisöstä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti