Sivut

torstai 31. toukokuuta 2007

Toukokuu 2007 - Red peak, korkotiilikuiskaaja, Euroviisut



Tässä meidän pojat. Vaikka ilveksiltä näyttävätkin, eivät ole veljeksiä kuitenkaan. Myöskin luonteeltaan  Misu ja Spartacus ovat erilaisia: Misu on rohkea,  seurallinen ja röyhkeäkin, kun taas Spartacus on ujo, hienostunut ja kohtelias: hän päästää aina toiset ensin ruokakupille ja syö itse viimeisenä.  Yhteistä pojille on se, että molemmat kiusaavat Lolitha-kissaa.  Misun "stressi-iho" on parantunut huomattavasti. Taisi se naishormoni sittenkin auttaa.  Nykyään kissat pidetään öisin sisällä. Takanaapurilla kun on kissa, ja Misu kävi tervehtimässä (tai kiusaamassa) sitä. Usein aamuvarhaisella kuului hirveä rääkynä kun naapurin kissa valitti suureen ääneen. Ajateltiin, ettei oteta riskiä ja odotella jonkun naapureista saavan hepulin.  Päätettiin siis pitää  Misukin sisällä öisin. Sitä oli suositellut myös eläinlääkäri hoidoksi tuohon stressitautiin. Ja olisihan se kaikin puolin paras vaihtoehto, mutta ei sitä ihan aina viitsi.

Bluey on parantunut



Kertauksena kerrottakoon, että  leikkaus, jossa Blueyn korvakäytävän pystysuora osa poistettiin, tehtiin huhtikuun 16. päivä. Se meni kaikin puolin hyvin.  Leikkauksen jälkeen pidettiin tötteröä kaulan ympärillä, ettei koira pääse raapimaan haavaa. Siitä tötterönpidosta onkin alkupäivinä otettua videota tuolla video-osastolla. Siinä näkyy, kuinka Bluey alkoi ottamaan uutta tilannetta haltuunsa, ei pyrkimään eroon tötteröstä vaan elämään sen kanssa.  Siinä tapahtuikin yllättävää edistymistä joka päivä. Lopulta ennen kuin tötterö otettiin pois, Bluey pystyi se päässään tekemään melkein kaikki asiat, joita se oli tehnyt ilman tötteröäkin: leikkimään, syömään maahan pudonneita kuivamuonia (taivuttamaan tötteröä sivulle tai alas päin opittuaan, että se antaa periksi), hyppäämään mielestään parhaalle kanankatselupaikalle, tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa tuo töyräs, jonka olen rakentanut.  Myös Sumin kanssa kommunikointi onnistui paremmin kun molemmat koirat yhteistuumin oppivat sijoittamaan Sumin pään tötterön sisälle niin, että kuonokontakti onnistui.  No, parempi tötteröttä kuitenkin. Toukokuun ensimmäisessä viikkotarkastuksessa lääkäri sitten antoi luvan olla ilman pantaa suurimman osan aikaa. Vain silloin, jos koira yrittää rapsuttaa haavaa liian innokkaasti, täytyy se panna takaisin.  Ei Bluey koskaan sellaista yrittänyt, joten tötterö unohdettiin. Nyt meillä on taas iloinen, energinen ja leikkisä koira.  Kuulossakaan ei tunnut olevan mitään vikaa.  Kuvassa keskellä yllä näkyy ehkä parhaiten tulos.  Vielä näkyy sekin, että korvan reikä ei ole enää korvassa, vaan korvan alla. Sekään ei enää kauan näy kun karva kasvaa päälle.  Täytyy kuitenkin odotella seuraavaa sadekautta, jotta nähdään, pysyvätkö tulehdukset todellakin kokonaan poissa.



Tässä Lolitha-kissa piileksii poikakissoja, jotka tuppaavat kiusaamaan häntä.

Videoita

Yksi tämän hetken tietokoneprojekteista on vanhojen videoiden läpi käyminen ja sopivien pätkien julkaiseminen YouTubessa (ehkä myös Google-videoissa, en ole päättänyt varmasti). Tuloksia voi seurata tuolta linkistä vasemmalta tai suoraan  ... täältä  (linkki muutettu myöhemmin osoittamaan  Youtube-kanavaan)

Minulla on vieläkin toistasataa 8 millin videokasettia, joilla on kuvaamaani materiaalia alkaen vuodesta 1998, jolloin toin Amerikan-matkaltani videokameran. Se vaihtui keväällä 2000 digitaaliseen, joka edelleen kyllä käyttää kahdeksan millin kasetteja. Tuo kamera, Sony TRV-120E  on edelleenkin käytössä, vaikka siitä hajosi yksi (IE 1394, firewire) portti vuoden 2004 Australia-päivän ukkosmyrkyssä. Saa siitä vieläkin ihan kelvollisen tasoista videota ulos SVHS-portin kautta. Uusia kasetteja en enää osta vaan kierrätän vanhat loppuun. Olen jo siirtänyt kaikki vanhan materiaalin pariinkin kertaan dvd-levyille. Eivät nuo muovinauhat täällä kuumassa ja kosteassa kovin montaa vuotta kestä.  Olen todella tyytyväinen, että muutamana viimeisenä Suomen-vuonna tuli otettua niin paljon turhaakin videota, kuten Helsingin maisemia eri vuodenaikoina tai erityisesti lumista ja kylmää Oulua vuodenvaihteessa 1998-1999.  Ihmisistä tietysti puhumattakaan. Sukulaisia ja kavereita esiintyy nauhoilla ihan kivasti.


Autoasioita

Kaupungissamme, niin kuin suurimmassa osassa Australiaa, on hyvin hankala pärjätä ilman autoa, koska julkinen liikenne on onnetonta. Sitä eivät käytä yleensä kuin köyhät ja sairaat. Minullakin kestäisi n. 12 kilometrin työmatka bussilla yli tunnin. Meillä toki oli auto myös Townsvillessä silloinkin kun se ei ollut välttämätön. Se hankittiin reilun puolen vuoden kuluttua maahan muutosta. Sitä ennen kuljettiin polkupyörillä, joiden taakse oli sijoitettu korit ostosten kuljettamista varten. Mikä ei pyörille mahtunut, se tuotiin taksilla, kuten Singaporessa varsinkin oli tapana.


    Kuva vuodelta 2003

Oltiin me siitä uudesta autosta vähän leuhkojakin jopa. Olihan se tapaus ja iso askel eteen päin yhteisessä elämässä. Ja erityisesti se oli Nancylle iso asia. Hän kun oli ajanut joulu-tammikuussa kortin ja tarvitsi ajotaitoa työssäänkin.  Aluksi kierreltiin polkupyörillä autoliikkeissä, mutta sitten päädyttiin välittäjään, jota muuttokonsultti oli suositellut.  Palvelu Let me check  oli yhden miehen firma. Hän etsi ja välitti asiakkaan toiveiden mukaisen auton, teetti kuntotarkastukset ja neuvoi vakuutusten ja rekisteröinnin kanssa.  Nancyn kortti sallii vain automaattivaihteisella autolla ajon, joten automaattivaihteinen se sitten piti hankkia. Tämä viisiovinen Toyota Corolla vuosimallia 1992 se sitten ostettiin seitsemällä tuhannella dollarilla. Se oli erittäin siistissä kunnossa ja hyvin pidetty. Mittarissa 108 000 kilometriä.  Silläpä sitten päästiin kauppaan, tutkimaan ympäristöämme sekä ajeluttamaan Bluey-koiraa. Kerran kävimme paikallisen kaatopaikan yhteydessä toimivassa kierrätyskeskuksessa ostamassa koirankoppitarpeita: puutavaraa ja kattopeltiä. Lastasin ne auton takapäähän Bluen seuraksi. Pidimme ikkunaa auki, jotta Bluey voisi katsella ulos ja haistella ilmaa. Yhdessä vaiheessa sitten huomasimme, että koiraa ei ollut enää takapenkillä. Käännyimme takaisin ja näimme sen tien reunassa. Joku auto oli onneksi pysähtynyt auttamaan häntä.  Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut, säikähdys vain kaikin puolin.  Sen jälkeen emme ole pitäneet auton ikkunoita auki kun koirat ovat sisällä emmekä  kuormanneet auton takapäätä raskailla tavaroilla silloin kun koirat ovat siellä.


   Kuva vuodelta 2004

Tuli autokin sitten todelliseen tarpeeseen kun muutettiin Woodstockiin. Nancy ajoi joka päivä Townsvilleen ja takaisin vajaat sata kilometriä yhteensä. Tie oli onneksi ruuhkaton ja suora, joten ei siihen paljoa aikaa mennyt.  Autotallia ei ollut, joten auto seisoi säiden armoilla koko ajan. Vuoden aikana ei juurikaan satanut, joten enimmäkseen se seisoi auringon paahteessa sekä kotipihalla että työpaikan parkkipaikalla. Pieniä ruostevaurioita tai maalinlähtöjä ei vaivauduttu korjaamaan. Myöskään pesu ja vahaus eivät kuuluneet säännölliseen ohjelmaan.


   Kuva vuodelta 2005

Cairnsissa, Machans Beachilla asuessa Nancylla oli käytössään työnantajan auto. Oma auto seisoi, ei ihan taivasalla kuten melkein kaikilla muilla  vaan häthätää viritetyn pressun alla.  Ei ollut riittävä viritys vaan märkiä lehtiä pääsi varisemaan maalipinnalle.  Mottorin kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia. Auto on käytetty aina 10 000 kilometrin välein tai puolivuosittain huollossa.

Nykyään Nancyllä ei ole enää autoa työn puolesta, koska työtehtävät ovat vaihtuneet sen jälkeen kun hän sai vakituisen viran.  Työmatkat kuljetaan omalla autolla. Kilometrejä ei tule kuin reilu 20 päivässä. 170 000 täyttyy eli on sitä huristeltu jo puolisentoista kertaa maapallon ympäri leveimmältä kohdalta.  Maaliskuussa Nancy päätti, ettei vie autoa huoltoon enää Machans beachille, koska auton jättäminen sinne on hankalaa kun ei pääse odottaessa asioille kaupunkiin.  Niinpä hän vei auton kaupungin keskustassa sijaitsevaan korjaamoon.  Huolto maksoi kaksi kertaa enemmän kuin aiemmat huollot olivat maksaneet.  Huoltomies kertoi, että autossa on niin pahoja vikoja, että sillä ei pitäisi ajaa kaupungin ulkopuolella lainkaan. Se saattaa laueta minä hetkenä hyvänsä. Sitten oli jokin vika, minkä korjaaminen maksaisi 400 dollaria. Se korjautettiin ja maksettiin. Nancy tietysti alkoi huolestua, että hänen allaan on auto, joka laukeaa minä hetkenä hyvänsä.  Alettiin katsella uutta autoa.  Sitä on jo alustavasti katseltu ja mietitty pidemmän aikaa, mutta päädytty siihen, että käytetään ne rahat mieluummin asuntolainan lyhentämiseen ja yritetään vielä sinnitellä tällä nykyisellä. Ja ihan niin kuin kaikkialla, sille nousee vastaväitteeksi se, että pitäisi vaihtaa nyt kun tuosta vanhasta vielä jotakin vaihdossa saa.  Nancy ajatteli, että hänen olisi syytä täydentää ajokorttiaan niin, että sillä saisi ajaa myös käsivaihteista autoa. Niinpä hän parisen viikkoa asiaa mietittyään otti yhteyttä naapurustossa asuvaan ajo-opettajaan ja sopi tämän kanssa ajotuntien ottamisesta. Ensimmäinen ajotunti olikin jo marraskuun viimeisenä lauantaina.



Tähän laitan välipalaksi kuvan etupihalta toukokuun lopussa.  Nuo komeat kosmot on istutettu siemenistä purkkiin joskus viime lokakuussa.  Tuohon oikealle, ajotien eli koirien alueen ja kissojen alueen väliin, olen rakentanut uuden kukkapenkin, johon olen siirtänyt kannat ja muitakin kukkia. Siitä on tarkoitus tulla värikäs kukkapenkki, joka samalla tarjoaa suojaa  kissoille koirien katseilta. Kitti varsinkin kun ei halua nähdä koirien katselevan häntä.

Toukokuun ensimmäisenä, se ei ole meillä vielä vappu, vaan tänä vuonna vappua vastaava juhla on seitsemäs toukokuuta ... niin, toukokuun ensimmäisenä Nancy kävi työnantajansa eli Queenslandin osavaltion terveystoimen autohuutokaupassa alustavasti katselemassa meininkiä ja hintoja. Minä kyllä suosittelin ja suosittelen edelleenkin ison maanlaajuisen välitysfirman käyttöä kuin omin päin seikkailua automarkkinoilla. Huutokaupan jälkeen Nancy toteutti yhden toiveeni eli vei auton tarkistettavaksi entiselle huoltomiehelle Machans beachille. Hän kertoi, ettei autossa mitään muuta vikaa ole kuin se, että sytytys on säädetty pieleen.  En voinut uskoa omia johtopäätöksiäni, joten kysyin asiaa työkavereiltani. He vahvistivat että kyllä asia on niin: jotkut täkäläiset huoltoliikkeet huijaavat erityisesti tietämättömiä naisia ja turisteja tekemällä autoon vikoja, joita siinä ei huoltoon tuotaessa ole. Sytytyksen säätäminen pieleen lienee helpoin ja vanhin kikka. Jos kaikki menee paremmin kuin hyvin huoltomiehen kannalta, hän saa ylimääräisen rahan lisäksi  palkkion uuden asiakkaan houkuttelemisesta  tuttavansa tai liikekumppaninsa autokauppaan.  Eipä ole ensimmäinen kerta kun ottaa päähän meininki tässä maassa. Kyllä sitä välillä täytyy mielessään jupista kuinka Australia on paska maa , täynnä kelmejä ja huijareita, rangaistusvankien ja murhamiesten jälkeläisten asuttama petosten paratiisi.  
Montakohan firmaa minullakin on mustalla listalla epärehellisen tai epäreilun palvelun takia: Qantas, Telstra,  yksi paikallinen eläinkauppa, aitamme tehnyt Luke Jones...  Ja lista kasvaa koko ajan. Samoin tosin kasvaa se valkoinenkin lista eli ne kiitoksen ansaitsevat. Joka maassahan niitä on molempia.  Meillä tällä hetkellä ylistystä veisataan Blueyn uudelle eläinlääkärille. Juro, mutta asiansa osaava ja asiassa pysyvä mies.


Sieniä

Ulkosuomalaisen rooliin kuuluu kaivata etupäässä ruisleipää ja salmiakkia. Lisäksi tulevat sitten Juhlamokka, mustikat ja metsäsienet, Turun sinappi, karjalanpiirakat ...  Monet noista ovat asioita, joita minäkin ainakin alussa kaipasin, mutta sittemmin olen tullut toisiin aatoksiin. Ainakaan mitään "suomalaista" kahvia en tänne lähtisi raahaamaan. Kyllä tämä meidän paikallinen on tuoreempaa ja parempaa. Ruisleipää osaan tehdä itse ja parempaa kuin nykyiset suomalaiset, mutta terveyssyistä en valitettavasti sitä pysty syömään. Ei se mikään iso vahinko ole, sillä nykyiseen elämääni kuuluu niin monia uusia ja herkullisia ruoka-aineita, etten todellakaan ole jäänyt kaipaamaan mitään suomalaista. No, venäläisiä suolakurkkuja (ei mitään suomalaisia etikkalitkussa uivia vaan aitoja venäläisiä, tai ainakin Myrttisen) kyllä kaipaan, ehkä siksi etten ole onnistunut niitä vielä itse tekemään enkä mistään löytämään.  Jos niitä löytäisin, olisikin ruokapuoli melko täydellistä, jäisivät enää puuttumaan  parhaat vegaaniset juustot, joita meidän paikkakunnaltamme ei saa.

Jossain tuolla kaukana etelässä jotkut poimivat metsäsieniä. Täällä saa kaupassa vain purkitettuja herkkusieniä ja sitten niitä valkoisia viljeltyjä. Satunnaisesti saa toki muitakin etupäässä säilöttyjä. Niitä en juuri viitsi syödä. Onneksi tulevat aasialaiset kaupat hätiin. Niistä kun saa monenlaisia kuivattuja sieniä. Minun ehdottomia suosikkejani ovat kuivatut japanilaiset siitakkeet.  Niitä on tässä kuvassa:



Sienet ovat tuossa hellalla, koska käytin valona liesituulettimen lamppua, sen uuden liesituulettimen, joka meille pari viikkoa sitten asennettiin.  Vasemmalla pussissa on kuivattuja siitakkeita. Puolen kilon pussi maksoi 19 dollaria.  Lautasella vasemmalla on kuivattuja suoraan pussista ja oikealla liotettuja.  Liotan sienet siten, että panen ne lasipurkkiin ja kaadan kuumaa vettä päälle. Sitten annan jäähtyä ja hautua huoneenlämmössä kansi päällä. Noin 12 tunnin kuluttua alan käyttää niitä. Ne näyttävät säilyvän hyvin tuossa liotusliemessään jääkaapissa viikon ainakin.  Käytän myös liotusliemeen, sillä en ole kuullut, että siitake olisi mitenkään myrkyllinen.

Käytän noita sieniä yleensä pannulla paistettujen vihannesten ja riisin kanssa. Mausteeksi panen chiliä, miso-tahnaa ja soijakastiketta sekä tuoreita yrttejä, kuten kuvassa näkyvää korianteria.

Uusia maisemia



Käytiin "vapunpäivänä" eli 7.5. kävelyllä vähän syrjemmällä ja löydettiin uusi reitti, jota pitkin pääsee vuorille.  Molemmissa kuvissa talomme jää taka-oikealle viistosti kuvaajan selän taakse.  Kaupungin keskusta sijaitsee tuon lähemmän vuoren takana. Edellinen asuinpaikkamme Machans beach on meren rannalla vähän tuosta valkoisesta lennonjohtotornista vasemmalle.   Köysirata Kurandaan jää takavasemmalle ja rautatie kiemurtelee vuorilla takaoikealla.  Kävellen sinne olisi vain seitsemän kilometriä kunhan ensin löytää oikean vaelluspolun.



Cairns kasvaa. Ihmisasutus valtaa uusia alueita, mm. lähistömme kukkulat. Sen takia sinne ollaan rakentamassa sitä tietä, jota me käytimme lenkkipolkunamme.  Kuvassa näkyy, minkälaista se uusi asutus on eli omakotitaloryppäitä, joissa talot ovat suuria, mutta kiinni toisissaan. Nykystandardien mukaan pitää olla isot autotallit, kotiteatterit ja harrastushuoneet, katetut uima-altaat. Puutarhaa ei talojen väliin mahdu juuri kuin nimeksi.  Nuo ylemmän kuvan järvenrantatalot ovat jostain 1980-90-luvulta.

Tässä google-kartassa näkyy tuo kukkula, jolla kävimme. Meidän talomme on siitä pari nuolen näpäytystä alas päin.


Mitä? tästähän on tullut blogi ...

Tervehdys Kaarinan blogista tänne poikkeaville, ja Kiitos itselleen Kaarinalle huomionosoituksesta!

Aluksi nämä olivat yksityisiä, tai ainakin puolisellaisia, jaarituksia, kirjeitä kuten näitä kutsuin, ne sijaitsivat omalla palvelimellani, mutta löytyivät myös googlella. Sitten siirsin nämä yleiseen blogipalveluun löydtettyäni alustan, johon olin tyytyväinen, tämän vuodatuksen.  Kohta ilmoitin nettipäiväkirjani blogilistalle. Sieltä sen sitten ovat näemmä löytäneet muutkin kuin sukulaiset ja ystävät. Toki seuraan sivun  kävijämääriä kävijöiden paikkakuntia, ja toki olen pannut merkille, että tällä näyttää olevan muutama vakituinenkin seuraaja.

Edelleen kuitenkin haluan pitää kiinni vanhasta perinteestäni ja työstää yhtä kirjoitusta koko kuukauden ajan.  Minulla kun ei ole aikaa, halua tai keskittymiskykyä muuhun. Mitään lyhyitä muistilappubloggauksiakaan en halua tehdä.  Eipähän ole kyllä kukaan valittanutkaan tästä käytännöstä.

Nyt sitten herää kysymys, että koskahan siirryn seuraavaan vaiheeseen ja alan laittelemaan tänne bloggaajien meemejä. Minäkinhän seuraan ihmisten blogeja ja nettipäiväkirjoja ja törmään noihin meemeihin ja muihin villityksiin.  Tuohon "Jäitpä kiinni kurkistelusta, nyt sinun täytyy kommentoida"-juttuun olen muutaman kerran törmännyt ja olen jopa jättänyt kommentinkin. Omaan blogiini en sitä kuitenkaan ole laittanut. Joten terveisiä vain kaikille näkymättömille kurkistelijoille: voit edelleenkin jatkaa samaa linjaa, ei sinun ole pakko kommentoida, jos et halua.  Kommentointi on sitä paitsi varsin vaivalloista ainakin minusta. Minä kun en ole kovin hyvä hahmottaja, joten nuo graafiset varmenteet ovat minulle tuskallisia.  No, mutta onhan kommentteja kuitenkin kiva lukea. Minulle niitä voi jättää myöskin tuolta vasemmalta valikosta löytyvän vieraskirjan kautta tai sitten ihan yksityisiä ja nimettömiä kommentteja vastauksia kysymyksiin-sivulta löytyvän lomakkeen kautta (ne todellakin pysyvät yksityisinä. Edes minä en saa niistä muuta tietoa kuin viestin, en näe edes, mistä maasta se on lähetetty).

Bloggauspohdintaa jatkaakseni, ja verkkolokeihin liittyvää sosiaalisuutta tuumaillessani: Olisihan se kiva seurata säännöllisesti tuttavien, joko vanhojen tai uusien,  nettipäiväkirjoja. Erityisesti samanlaisista asioista kiinnostuneiden. Minulle alkaa elämä Suomessa olla jo niin eksoottista, että  sitä olisi ihan kiva seurata, tarkoitan ihan tavallisia asioita, arkista elämää. Politiikkaa, yhteiskunnallisia kannanottoja, baariseikkailujen kuvauksia tai ihmisuhdekiemuroita en juurikaan viitsi seurata.  Mutta muuten saa vinkkejä ja linkkejä laittaa ja tarjota bloginsa seurattavaksi.

Ja nyt on tällä blogilla (nettipäiväkirjalla? omalokilla?) pieni identiteettikriisi. Tämän nimi oli 6.5.2007 saakka Timo Australiassa.  Sitten muutin nimen muotoon  Timo Australiasta.  Ja sitten 8.5. ollaankin Timo tropiikista.  Näin vain siksi, että asiaa kun aloin miettimään, tuntui Australia vähän liian laajalta viitekehykseltä tälle jutulle. Australia kun on niin iso maa ja suurin osa minulle kuitenkin melko tuntematonta sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti, ja sellaisena aion sen pitääkin. Ei ole mitään hinkua nähdä tätä maata kovin paljoa tätä vähää enempää. Tropiikki sen sijaan on vähän läheisempi ja leimaa elämäntapaani ehkä enemmän kuin Australia. Niin, ja tropiikki sisältää myös Singaporen, joka kuitenkin on meidän elämässämme läsnä monella tavalla:  muistoina, ystävinä, sukulaisina.  Ja eihän sitä koskaan tiedä ... aina välillä mietitään, että mitäs jos joskus ... No, joka tapauksessa ainakin Singapore-muistoistani aion kirjoittaa tänne joskus ihan oman kokonaisuuden.



Suomessa toukokuun toisena viikonloppuna  taisivat kaikki äidit jäädä muiden tapahtumien varjoon, mm. Eurovision laulukilpailujen, jotka pidettiin Helsingissä.  Euroviisut ovat kyllä täälläkin iso tapaus. Niitä ei nyt ihan suorana lähetyksenä lähetetä, aikaerosta johtuen, vaan seuraavana päivänä illalla parhaaseen katseluaikaan.  Lauantaina se kuitenkin alkoi, ohjelma  SBS-nimisellä valtion tukemalla monikulttuurikanavalla. Ensin puoli kahdeksalta näytettiin tunnin mittainen dokumentti nimeltään "Suomi - 0 pistettä".  Siinä kerottiin Suomen euroviisuhistoriasta ja hieman myös tämän vuoden kilpailun valmisteluista. Eipä siinä unohdettu 80-luvun interviisujakaan.  Minusta ihan mukava alkupala. Ei yhtään hävettänyt Suomen puolesta niin kuin ei hävettänyt viime vuonnakaan Lordin takia. Ei minulla liity asiaan kuitenkaan mitään niin suuria tunteita.

Minä katsoin ohjelmaa vain puolella silmällä muuta touhutessani, mutta levylle toki otin sen samoin kuin  viikonlopun muunkin eurovisio-ohjelman. Ehkä se tulee katsottua joskus tarkemmin. Semifinaali  lähetettiin heti tuon nollapisteohjelman jälkeen puoli yhdeksästä eteen päin. Se oli  Englannin BBC:n tuottama lähetys, jossa saimme kuulla brittikommentattoreita.  Minä edelleenkin katselin ja kuuntelin puolittain samalla jatkaen suurta urakkaani eli toimistohuoneen siivousta ja sen ainakin väliaikaista siirtämistä isoon makuuhuoneeseen (joka nyt on kissojen huoneena). Meille kun on ensi viikolla tulossa Singaporesta vieraita, niin pitää hieman järjestellä.  Ja muutenkin tekee mieli hakea sitä parasta järjestystä talossa.

Nyt me muutamme takaisin isoon makuuhuoneeseen, jonka ikkunasta kissat kulkevat sisään ja ulos. Näin kissat eivät häiritse vieraita. Uuteen makuuhuoneeseemme siirrän välaikaisesti myös toisen tietokoneeni. Toinen jää nykyiseen toimistohuoneeseen. Sieltä siirtelen pois tavaraa ja huonekaluja sen verran, että sinne mahtuu nukkumaan yksi tai kaksi ihmistä. Kolmas huone, meidän nykyinen makuuhuoneemme, alun perin kait lastenhuone, jonka ikkuna antaa takapihalle, jää sitten varsinaiseksi vierashuoneeksi.



Sinänsä aiheeseen liittymätön kuva: kanojamme vuodelta 2004.

Niin, euroviisuista, niitä tosiaan seurataan, ja esityksiä arvoidaan. Mitään Suomi-hurmiota ei kuitenkaan meidän talossa tapaa. Viime vuonna oli iloinen Lordin voitosta, koska pidin ideasta lähettää jotain tuollaista massasta poikkeavaa, ja lisäksi pidän vielä Lordin musiikistakin. Tämän vuotisesta Hanna Pakarisesta enkä hänen edustuslaulunsa tyylistä en pitänyt, eikä siellä näyttänyt muutakaan minua erityisesti miellyttävää olevan.  Vain laimea toive minulla oli siitä, että joku pieni Itä-Euroopan maa voittaisi, Makedonia tai Slovenia, joita katselin suuremmalla mielenkiinnolla kuin muita. Olihan se mukavaa värikästä viihdettä ja eksotiikkaa Euroopasta, Nancylle myös jotain uutta Suomesta. Hyvin tehtyjä hauskoja videonpätkiä laulujen välillä. Tuli niiden inspiroimina keskusteltua jonkin verran Suomesta. Myös Suomessa käynti oli jälleen esillä, samoin kuin se oli sunnuntain äitienpäiväpuhelunkin aikana. Minä kerroin jälleen mielipiteeni, että se olisi liian kallis  ja raskas reissu ja, että  Suomessa on liian kylmä.  No, olisihan se mukavaa, mutta ei kuitenkaan vielä.



Kuva ajalta, jolloin olimme nuoria (ikä alkoi kolmoseslla) ja molemmat hoikkia. Kävimme Suomessa syyskuussa 2002. Emme tosin Australiasta vaan Singaporesta, joka on paljon lähempänä: melkein puolimatkassa matka-ajassa mitaten                         

Krokotiilikuiskaaja ja muut naapurit

Täytyypä tässä välillä juoruilla muistakin kuin itsestä ja omasta perheestä, naapureista tietysti. Meillähän ovat naapurit ihan liian lähellä: etutarassilta vain kymmenen metrin päässä, ehkä allekin, on Maryn talon terassi, jolta keskustelu kuuluu meille ilman pinnistelyjä. Toisella puolella asuu Tom vaimoineen. He ovat varsin hiljaista porukkaa: oleskelevat enimmäkseen sisällä ja tuottavat ulos päin vain ilmastointilaitteen hurinaa. Joskus kuulee kun emäntä avaa ikkunan ja komentaa naapuruston koiria olemaan hiljaa "shut up Sumi!", ihan nimeltä usein.  Mutta pahinta on se tupakalla höystetty paskan haju, joka hiipii pihallemme aamulla ennen seitsemää. Niiden vessan ikkuna kun on minun puutarhavajani läheisyydessä, eikä siellä voi tuohon aikaan oleskella. No, totta puhuen ei tuota ole tapahtunut kuin pari kertaa. Eikä siinä kauheinta ole tietystikään se haju vaan se, että ollaan puolittain vasten tahtoamme ajauduttu asumaan ympäristöön, joka ei ole ihan unelmamme.  Naapuritalon isäntä Tom on innokas veneilijä ja kalastaja. Hän tekee monen päivän retkiä jonnekin veneellään, mutta vaimo pysyy kotona ilmastoiduissa sisätiloissa.

Takaisin toisen puolen naapuriin, Maryyn. Hänen luonaan alkoi joskus viime vuoden marraskuussa majailemaan mies. Mary selitti, että tämä on vuokralainen. Marylla kun on iso talo, mutta vain hän ja kaksi koiraa asustivat siinä ennen miehen tuloa.  Tämä vuokralainen istuskeli usein pihalla tupakalla musiikkia kuunnellen ja  olutta naukkaillen.  Paria päivää ennen viime vuodenvaihdetta sieltä kuului juhlinnan ääniä koko illan. Niistä huolimatta sain nukutuksi. Sitten kahden jälkeen alkoi kuulua enemmän: kuinka joku pani musiikin täysille ja toinen sitten hiljaiselle, sitten taas täysille, taas hiljaiselle. Sitä jatkui epäsäännöllisesti parin tunnin ajan. Kävin välillä vilkuttamassa terassin valoja ja yritin huutaa aidan yli, mutta ilman tulosta. Päätin odottaa aamuun ja esittää vastatervehdyksen heti kahdeksan jälkeen kun se oli kaupungin järjestyssääntöjen mukaan sallittua (itse asiassa lauantaina hiljaisuus päättyi jo seitsemältä, sunnuntaina vasta kahdeksalta). Kannoin smirgelin autokatokseen, joka on lähinnä heidän taloaan, ja aloin teroittamaan lapioita. Teroitin muutaman minuutin ja sitten pidin tauon kunnes taas teroitin.  Ei tarvinnut kauaa teroittaa kun kuulin naapurin heränneen. Kohta se paukautti auton oven kiinni ja lähti tiehensä. Jälkeen päin harmitti, etten vielä kutsunut poliiseja perään. Humalassa se kuitenkin vielä oli.  Jatkoin suunnitellut työt loppuun ja imuroin vesi-imurilla autokatoksen betonilattian ja terassin laatat. Myönnän:  ei ehkä fiksuin tapa ratkaista konflikteja, mutta ilmeisesti tehosi. Ainakin minulla oli parempi olo. Siinä kun oli vähän maksua siitäkin, että Mary oli kieltäytynyt maksamasta osuuttaan   aidan rakentamisesta.  Jäin odottelemaan seuraavaa kertaa, sillä varsin meluisa ruohonleikkuri oli jäänyt  esittelemättä.



Jälkeen päin otin ja lisäsin tämän kuvan tähän väliin pehmentämään hieman epämiellyttävää asiaa.  Meidän talo löytyy vasemmasta alanurkasta: ensimmäisen kaksoispisteen (16:51) kohdalta suoraan ylös toiselle kadulle. Vasemman puoleisen naapurin talon edessä näkyy valkoinen täplä eli hänen autonsa ja veneensä. Siitä oikealle tulee meidän pikku talo, ja meistä oikealle on paljon isompi Maryn talo.  Siitä sitten yläviistoon oikealle on tuo iso paljas alue ylhäällä vuorella. Sieltä olen ottanut näissä  toukokuun kirjoituksissa näkyvät maisemakuvat. 


Sitä seuraavaa kertaa ei sitten tullut. Sen sijaan anteeksipyyntö tuli liki neljä kuukautta myöhemmin. Nancy tapasi jälleen kerran Maryn kadulla koiria ulkoiluttaessaan.  Mary kertoi vuokralaisensa kärsineen henkilökohtaisista ongelmista, mutta nyt olivat ongelmat poissa ja juominenkin loppunut.  Miehen auto oli kadonnut pihalta. Oli kuulemma kortti kuivumassa pidemmän aikaa, joten auto oli annettu lainaan jollekin kaverille.    Parin viikon kuluttua mies jo kulkikin Maryn käsikynkässä ja häntä esiteltiin naapureille.  Minutkin tämä Brian pysäytti eräs lauantaiaamu lenkiltä tullessani.  Hän kertoi kuulleensa, että työskentelen tietokoneiden kanssa ja pyysi apua. Hän kertoi työskentelevänsä krokotiilien parissa ja perustavansa korkotiiliaiheiset veppisivut ja haluavansa nyt tietää, miten se tehdään. Varsin vastahakoisesti lupauduin antamaan muutaman aloituspisteen. Ne lähetinkin hänen sähköpostiinsa: eli linkkejä googleen ja muille ilmaisia sivuja tarjoaville.  Olin jo sanonut, että nettiyhteyttä ja laitteistoja koskevissa kysymyksissä en voi auttaa.  Vastauksena tuli kiitosten lisäksi pitkä selittely siitä, miten hän on tavannut joskus 1970-luvulla Bob Irwinin ja saanut tältä krokotiilejä koskevia tietoja, ja  miten hän  nyt Bobin pojan Steve Irwinin kuoleman jälkeen haluaa jatkaa Steven työtä.  Irwinin yritystä pyörittävät ovat kuitenkin kääntyneet häntä vastaan, koska ovat päättäneet, että tytär Bindistä tulee Steven seuraaja, eikä kilpailijoita sallita.  Mitään tarkempia suunnitelmia sivustonsa suhteen ei miehellä ollut muuta kuin oma tittelinsä krokotiilikuiskaaja  sekä yrityksensä nimi.

Päätin olla vastaamatta viestiin, koska en halunnut sotkeutua asiaan tämän enempää enkä hieroa sen enempää tuttavuutta tämän naapurin kanssa.  Parin päivän kuluttua tuli uusi viesti, jossa meitä pyydettiin kylään grillaamaan.  Muutaman kerran  aidan yli ilmestyi pää, joka jatkoi noita samoja juttuja ja yritti kysellä tietokoneista.  Kerroin, etten voi tämän enempää auttaa ja kieltäydyin myös illalliskutsusta.  Sitä ennen olimme pohdiskelleet asiaa Nancyn kanssa. Tulin siihen tulokseen, että en halua naapuristani ystävää tai tuettavaa, vaikka ajatuksena sellainen olisikin hyvin kaunis. En myöskään halua, että naapurit puhelevat kanssani aidan yli tai läpi.  Enkä oikeastaan kaipaa elämääni lisää ystäviä, tuttavia tai muita sosiaalisia kontakteja. Ei meillä kummallakaan, eikä molemmilla erikseenkään, ole täällä ystäviä ja tuttavia juurikaan: työkaverit vain lähinnä, mutta emme me paljoa muuta kaipaakaan. Vapaa-aika menee enimmäkseen keskenämme ja eläinten kanssa - ja netissä  myös,  minulla vähän liikaakin.



Tässä 25.5.2007 otettu kuva Meidän naapurustosta. Meidän talo on  siis tuon sinisen auton ja aidan takana, kattoa näkyy vähän. Maryn talo on siitä oikealle. Kattoa näkyy puiden takaa.  Meistä vasemmalle näkyy Tomin vene.

Ei ole korokotiilimies kieltäytymisen jälkeen ottanut yhteyttä. Miesparka, sen perusteella, miten hänen soittamansa lukuisat puhelut kuuluvat pihallemme, hän on tullut torjutuksi myös muilta tahoilta.  Tarkemmin en ole kyllä kuunnellut missä asioissa.  Arvelen, että miehellä on ollut muitakin ideoita

Seuraan tämän maan asioita kuitenkin sen verran, että tiedän, miten merkittävä  henkilö Steve Irwin täkäläisille on. Hänen kuolemansa yllättäin keihäsrauskun pistoon oli suuri järkytys ja hautajaiset suuri mediatapahtuma.  Niissä mm. ajettiin viimeisen kerran pois hänen valkoinen lava-autonsa. Tuo täkäläisittäin ute on yksi (valkoisen) aussimiehen tavaramerkeistä, samoin kuin sen lavalla olevat työkalut, mm. karjakoira, ja olutkoppa.  Voisi vain kuvitella, että yksi nykypäivän aussiunelmista olisi juuri tuo naapurinikin elättelemä krokotiilimies: rohkeudellaan ja luontaisilla kyvyillään rikkaaksi ja kuuluisaksi noussut tavallinen aussipoika.  Mitä Steve Irwin sitten täkäläisille on? Joku, joka ei pelkää villieläimiä vaan kesyttää ne, hallitsee niitä, ei tapa niitä, vaan vie ne kauemmas alueille, joilla ne saavat elää rauhassa. Toisaalta hän oli myös uhkarohkea hurjapää, joka teki näistä eläimistä viihdettä, teki niiden kanssa sirkustemppuja, joilla ansaitsi maailmanmaineen ja jättimäisen omaisuuden.  Eli eipä taida ihan puhtaasti olla mikään ekohenkinen unelma eikä Steve Irwin esikuvana välttämättä käännä ihmisten mieliä suosiollisemmiksi ilmaston lämpenemistä hillitseville toimille eikä muullekaan ympärisönsuojelulle.



Ja taas takaisin toukokuun suureen ja iloiseen asiaan eli siihen, että löysin tuon reitin ylös vuorille. Siellä voi käydä jopa päiväsaikaan ja antaa niin omien ajatusten kuin koirienkin juosta vapaana, koska siellä ei ole ihmisiä eikä koiria.  Tämä kuva on otettu tuolta ylemmässä Google Earth-kuvassa esitellyltä kukkulalle raivatulta paljaalta alueelta (ökytalojahan sinne tulee tietysti). Keskiosassa kuvaa näkyy lentokentän torni. Siitä jonkin matkaa vasemmalle näkyy toinen torni. Siellä on Machans beach, se pieni hippi- ja työläiskylä,  josta lähdimme vuosi sitten pois.  Nykyinen talomme jää kuvaajasta taka-oikealle.  Köysirata Kurandaan alkaa kuvaajasta vasemmalta ja se kulkee jossain hänen takanaan samoin kuin sinne vievä autotie. Rautatie kipuaa vuorelle tuossa kuvan keskiosassa ja kulkee tuon oikealla näkyvän lähemmän vuoren rinnettä noin puolivälissä. Juna alkoi kulkea taas toukokuun alussa helmikuussa tapahtuneen kivivyöryonnettomuuden aiheuttaman pysähdyksen jälkeen. Siinä kuoli yksi rataa korjannut työntekijä. Nyt rataa on korjattu ja lisätty teräsvahvisteisia turvakaiteita vyöryjen varalle.  Itselläni tuo junamatka on vieläkin tekemättä. Odotan sopivaa vierasta ja ajankohtaa sen toteuttamiseksi.

Vastauksena Eeviksen rohkaisevaan kommenttiin naapurien kanssa kommunikoinnista: ehkä käyn kuitenkin ostamassa sen suuritehoisen rälläkän ja paksuja metalliputkia viihdyttääkseni seuraavalla kerralla meluavia naapureita. Mutta heti sen jälkeen vain koirat mukaan, reppu selkään, sauvat käteen ja vuorille rauhoittumaan.  Ja lisää terveisiä Eevikselle: se kallis talo kukkulalla, jota taannoin  toisessa yhteydessä sinulle suosittelin, on jokseenkin noilla main kuin nuo uudet kävelyreittini, ehkä vähän kauempana. Tuossa Google-kuvassa jossain siellä kompassin tienoilla. Olisitpa ostanut, niin voisin nyt kävellä kahveelle.



No, lisää vaan Eevikselle, no kaikille muille Blueyn ystäville myös. Kuva pitkältä ja rasittavalta kävelyretkeltä vuoristoon. Eipä olisi Blueysta ollut siihen kuusi viikkoa sitten. Silloin hädin tuskin jaksoi taapertaa tunnin tasamaalla. Nyt menee puolen tunnin ylämäki ja kahden tunnin ylämäki-alamäkikävely melkein siinä missä Sumiltakin. Muutenkin on koira ihan eri tavalla aktiivinen. Niin, tuo reikä päässä korvan alla on hänen uusi korvakäytävänsä, joka tehtiin huhtikuun puolivälissä poistamalla L:n muotoisen korvakäytävän pystysuora osa. Tulehdusten takia se tehtiin.  Tuli mieleen ne Townsvillen ajat, jolloin Bluey oli nuori, ja minä vein häntä kuumimpaan aikaan iltapäivästä klo 15 - 18 pitkille lenkeille James Cook -yliopiston takaisille vuorille.    Silloin oltiin molemmat todella väsyneitä ja kuumissamme lenkiltä tullessa. Nykyään tehdään sellaisia lenkeejä vain lauantai- ja sunnuntai-aamuisin tai -iltaisin.



Jää sitten vain nähtäväksi, kauanko sinne vuorille pääsee ilman, että täytyy mennä kansallispuistoalueelle - sinne kun ei saa viedä koiria. Nämä tekojärvet on tietysti tehty nostamaan niiden rannoille rakennettujen talojen myyntiarvoa.  Helppo on nähdä tuosta yllä olevasta Googlen ilmakuvasta, että kenttää ja kukkulan lakea on raivattu sen takia, että sinne on tarkoitus rakentaa uusia taloja. Saattaapa siis käydä niin, että kävelyreitti jää talojen ja pihojen alle.



Eipä tarvinnut odottaa edes kesäkuun kirjoitukseen saadaksemme parempaa tietoa asiasta. Alueen nimi on Read Peak Forest Estate.  Niiden veppisivut löytyvät täältä  Kyseessä on siis yli 200 hehtaarin uusi asuinalue, jonka markkinoinnissa korostetaan luonnonläheisyyttä (mutta toisaalta myös lyhyttä ajomatkaa kaupungin palveluihin) ja rauhaa ja rauhoittumista luonnon helmassa, Kävelyteitä ja vaelluspolkuja sinne rakennetaan. Tuskinpa sinne voi kuitenkaan koirien kanssa mennä tai ainakaan antaa niiden juosta vapaana.  Lauantaina 26.7. kun paikalla kävimme, oli siellä traktorikin työssä rakentamassa tietä, jota pitkin tontin ostoa harkitsevat pääsevät paikalle.



Viitanneekohan tuo Red Peak nimi tuohon ylhäällä näkyvään huippuun vai tähän laakeaksi tasoitettuun. Punainen väri tulee tietysti punasavesta, jota täällä on maaperässä.  Tässä niitä tontin paikkoja sitten on.

Ruokatauko



Kuun viimeisenä sunnuntaina tein niin herkullisen falafel-aterian, että siitä pitää ihan raportoida.  Kaapista löytyi paketti valmista falafel-jauhetta, jonka sitten sekoitin veteen ja annoin imeytyä pari tuntia.  Jauhe on tehty kik-herneistä ja soijasta sekä mausteista. Lisäsin joukkoon vähän lisää chiliä omasta pensaasta sekä intialaista curry-jauhetta. Lisäsin myös muutaman kuivasta liotetun siitakesienen. Ne olivat unohtuneet jääkaappiin viikko sitten eivätkä olleet menneet vielä pahaksi.  Jauhoin sienet liotusvedessään valkosipulin kynnen kera ja lisäsin ne falafel-taikinaan.  Paistoin pyörykät kuumassa pannussa maapähkinä-seesamiöljyseoksessa.  Niiden kanssa nautin puuroa, joka on tehty tattarista, villiriisistä, kullanvärisestä riisistä sekä tavallisesta jasmiiniriisistä ja ripauksesta seesaminsiemeniä. Myös kokonainen kaardemumma oli mukana keittovaiheessa painekeittimessä.  Sitten vain pöperöt lautaselle. Puuron päälle pari ripausta soijakastiketta, viereen kookoskermaa (tuo valkoinen "kastike"), kurkkua, tomaattia ja yrttejä (persiljaa, tilliä, basilikaa, korianteria, rukolaa).  Nuo kurkku ja tomaatti ovat meidän eksoottisia vihanneksia. Nyt talvella niitä kasvaa näillä seuduilla. Niitä tuleekin minun syötyä aika tavalla, toki kaikkia muitakin hedelmiä ja vihanneksia.

Kuun viimeisenä perjantaina oltiin käyty työporukan kanssa lounalla sen kunniaksi, että yksi työkavereista lähti. Minulle hyvin harmillista hänen lähtönsä, sillä paitsi että tämä Pieter on ihan mukava kaveri, hän on myös britti ja hänen puhetapansa on minun korvaani miellyttävämpää kuin aussimongerrus tai yrityksen omistajien amerikkalaiskorostus. Onneksi jäävät vielä tsekki Albert ja aussi, mutta fiksu sellainen Nick, joka on ylpeä siitä, että hänen isänsä on venäläinen ja isoisä oli aito Donin kasakka.  Niitä "pesukestäviä" ausseja on sitten onneksi vain yksi, sihteerimme. Ihan mukava ja kohtelias hänkin, mutta asenteiltaan ja olemukseltaan kuitenkin sellainen, jonka kanssa minulla ei ole paljoa yhteistä.  Niin, firman omistaja tarjosi meille Pieterin läksiäislounaan. Sihteeri kaavaili sitä toimistoa vastapäätä olevaan aussipubiin ja hotelliin. Minä soitin sinne ja kysyin kasvisvaihtoehdoista. Vastaus oli, että voidaan jättää  lihat pois mistä tahansa annoksesta tai sitten voit syödä salaattia ilman salaatinkastiketta. Asenne ei ollut kovin ystävällinen eikä avulias, joten puhelun jälkeen ehdotin lounaspaikan vaihtamista. Niinpä tehtiin. Yhdessä valittiin lähistöllä oleva balilaisravintola. Ruoka oli hieman hintavaa, mutta erittäin hyvää. Kasvisruokakin oli melkein yhtä hyvää kuin minun tekemäni: vihanneksia ja pähkinöitä runsaassa kookosmaidossa täkäläisittäin ottaen reilusti maustettuna.  Paistetun meriruuan haju oli paikassa niin voimakas, että toisten en kovin mielelläni siellä syö.  Yleensä työpaikalla minulla on mukana omat eväät eli ruoka, jonka olen tehnyt aamulla. Puolet siitä olen nauttinut aamiaiseksi ja toisen puolen otan lounasrasiassa työpaikalle. Lämmitän sen sitten mikroaaltouunissa.  Työkaverit yleensä käyvät ostamassa pöökön tai  muuta pikaruokaa naapurin grillistä.  Tästä näin:




Toukokuun viimeisenä päivänä vietettiin työpaikalla sihteerin synttäreitä. Kuvasin sitä kamerakännykälläni. Tulos on nähtävillä tuolla Ääntä ja videota-sivulla, jonne pääsee vasemmalta linkeistä.





























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti