Toukokuun alun vietin Woodstockissa. Viimeksi olin käynyt kotona maalis-huhtikuun vaihteessa. Tarkoitus oli ollut kulkea väli lähes joka viikonloppu lentäen, mutta pistin australialaisen lentoyhtiön boikottiin heti toisen lentomatkan jälkeen. Se oli silloin kun minut oli kutsuttu viikoksi ensimmäiselle koeajalle ja tarjottu normaalin palkan lisäksi myös edestakaiset lennot. Kun viikko oli kulunut, allekirjoitettiin pysyvä työsopimus, ja sovittiin, että minä jatkan maanantaina. Soitin Qantas-lentoyhtiön asiakaspalveluun ja kysyin, voinko siirtää paluulentoani viikolla eteen päin. Virkailija sanoi, että kyllä se käy pientä lisämaksua vastaan. Sovittiin uudesta paluupäivästä viikon päästä lauantaina, hän otti luottokorttini numeron ja kertoi, että asia vahvistetaan vielä sähköpostiviestillä. Viikonlopun vietin etsien tilapäistä vuokrahuonetta ja sitten sen löytyneen sisustamiseen välttämättömimmällä eli vuodevaatteilla ja ruokailuvälineillä.
Tilapäinen vuokrahuone omakotitalon alakerrassa. Taloa asui iäkäs puolalaisrouva kaksine koirineen. Hänellä oli "kellarissa" eli suomalaisittain ensimmäisessä kerroksessa rakennettu pieni asuntola: viisi-kuusi yksittäistä huonetta, ja niiden yhteiskäyttöön pesutupa, wc ja keittiö. Paikasta oli vain 15 minuutin kävelymatka työpaikalle. Naapurin punatiilinen rakennus on kirkko. Sieltä kuului sunnuntai-iltaisin alkuasukkaiden veisuu. Se kuullosti hyvin afrikkalaiselle.
Kun sitten seuraavalla viikolla aloin kyselemään varmistusta, jota ei ollut kuulunut sähköpostiin, minulle kerrottiin, että mitään lennon siirtoa ei ole tehty. Sanottiin, ettei ole mitään todisteitakaan siitä, että olen siirtänyt lentoni, joten asia on tulkittu niin, että minä vain en saapunut lennolle, jolle minulla oli lippu. Soitin pankkiin ja kysyin oliko luottokortiltani veloitettu siirtomaksu. Näin oli asia. Lentoyhtiö ei kuitenkaan noteerannut tätä todistetta, vaan edelleen kiisti kaiken hyvin epäystävälliseen sävyyn. Jälkeen päin huomasin, että he olivat peruneet tuon luottokorttiveloituksen. Toki tein asiasta valituksen luottokorttiyhtiölle - onneni oli, että kaikki laskutus oli mennyt kansainvälisen VISA-korttiyhtiön kautta, ja heidän tiedostoihinsa lienee jäänyt myös tuo peruttu veloitus. Pieni toivo on saada hyvitys asiaan, mutta siihen menee kyllä työtä enemmän kuin tuon menetetyn 50 euron arvosta.
Kuvassa varsin tyypillinen australialinen ostoskeskus. Siinä on pienten kauppojen ja kahviloiden lisäksi kaksi suuren päivittäistavaraketjun kauppaa. Nuo kaksi ovat täällä Action ja Woolworths. Kolmas, Coles nimeltään, on yleensä omassa ostoskeskuksessaan K-mart-tavaratalon kanssa.
Eipä ole yllä kuvattu lentolippujupakka ainoa esimerkki siitä, miten olemme saaneet kokea tämän australiaisen "rennon meiningin" kääntöpuolen. Tämä aussimeininki todellakin tuntuu olevan hyvin usein sellaista onnetonta ryssimistä. Mikään ei mene ensimmäisellä kerralla oikein, vaan asiaa pitää sitten jälkeen päin korjailla puhelimessa. Vain tappelun jälkeen saa oikeudenmukaisen kohtelun.
Näin loppui siis Qantasilla lentäminen. Pääsiäisviikonlopuksi päätin kuitenkin lähteä kotiin. Täytyi siis ottaa pitkän matkan bussi. Tämä tapahtui maaliskuun lopussa. Vietin kotona neljättä päivää eli pääsiäisen. Sitten maanantai-iltana pakkasin pyörän bussiin ja palasin Cairnsiin. Nancy kävi seuraavalla viikolla siellä työmatkalla. Sitten olikin kuukauden tauko tapaamisissa. Molemmat tahoillamme kävimme töissä, Nancy alkoi järjestellä Woodstockista muuttoa, alkoi mm. etsiä ankoille ja kanoille kotia, jossa ne eivät tulisi tapetuiksi. Minä puolestani yritin pokupyörällä kierrellä katselemassa vuokrattavia asuntoja. Näytti siltä, ettei maalaispaikkoja ollut tarjolla, joten päätimme aluksi tyytyä kaupunkimaiseen asuntoon, ja sieltä käsin sitten etsiä sopivaa maalaispaikkaa.
Päätettiin muuttaa toukokuun puolivälissä, jolloin Nancynkin oli määrä aloittaa uudessa työpaikassaan Cairnsissa. Asunnon suhteen piti laskea edelleen rimaa, koska sopivan yksityistäkään paikkaa ei tahtonut löytyä. Sitten löytyi yksi tyydyttävä n. 10 kilometrin päässä kaupungista pohjoiseen lentokentän takana, vanhassa hieman boheeminoloisessa merenrantakylässä.
Ei se talo ollut millään lailla ihanteemme, ei päältä kaunis, mutta kuitenkin tiilitalo ja viileässä puiden siimeksessä suojassa auringon poltteelta. Erityisesti minua viehättikin tuo vasemmalla näkyvä naapurin puutarha eli sademetsä. Oikeanpuoleisenkin naapurin suuntan oli pensasaita, joka tarjosi jonkinlaista suojaa. Tosin tämä naapuri sitten sisään muutettuamme tuhosi sen aidan niin, että nyt siitä näkyy läpi.
Kun lähdin toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna linja-autolla Woodstockiin, olin jo muuttanut uuteen taloomme. Muuttoauto oli tilattu, sähköt ja puhelimet siirretty, kanat ja ankat annettu uusiin koteihinsa. Kanat oli ottanut kasvissyöjäperhe, jolta osa niistä oli saatukin. Ankat menivät Woodstockin talon omistajalle. Nancy oli minun poissa ollessani paljon tekemisissä omistajaperheen kanssa, ja heistä oli tullut hyvät ystävät. Vanha emäntä siis halusi ottaa ankat itselleen ja pani miesväen järjestämään niille häkin. Sopimukseen tosin kuului, että me otamme Maxi-koiran, joka muutenkin oli jo vuoden päivät asustellut meillä. Emäntä oli huolissaan, että Maxi lähtisi etsimään meitä ja joutuisi dingon syötäväksi, ellemme me ota sitä mukaamme.
Kaikki neljä kissaa sitten lopulta päätimme tuoda mukanamme, vaikka alussa oli puhetta, että Misu yritettäisiin antaa jollekulle Woodstockiin. Ei ollut sitten kuitenkaan halukasta ottajaa, joten mukaan oli Misukin otettava. Eikä meillä mitään sitä vastaan ollut. Ainoa ongelma on vain se, että Misu edelleenkin kiusaa muita kissoja, eivätkä ne pidä siitä lainkaan, vaikka ovatkin jo vähän paremmin oppineet välttämään Misua ja hankalia tilanteita.
Tiistaina aloin kantaa tavaroita verannalle, että saadaan paremmin siivottua. Naureskelin aloittaessani, että nyt varmaan alkaa satamaan, koska osa tavaroista oli myös taivasalla. Ei ollut satanut juuri lainkaan tammikuun puolivälin parin rankkasadepäivän jälkeen, eikä näyttänyt lainkaan todennäköiseltä, että sataisi nytkään. Säätiedotuksia en katsonut. Mutta kuinka ollakaan alkoi satamaan tiistai-iltana jopa melko rankasti. Vielä keskiviikkoaamunakin satoi jonkin verran, mutta iltaa kohti selkeni. Ei tullut kuitenkaan vettä niin tarpeeksi, että olisi alkanut ruoho vihertää.
Torstai-iltapäivänä oltiinkin sitten jo valmiita kun muuttoauto tuli. Olikin hyvä, ettei ollut satanut enempää sillä tuo valtavan kokoinen rekka olisi juuttunutkin kiinni peltotielle. Meidän tavaroillemme oli varattu 20 kuutiota. Kaikki tavarat olivat ulkona, joten ne oli suhteellisen helppo nostaa kyytiin. Viimeiseksi oltiin jätetty vähemmän tärkeä tavara siltä varalta, että kaikki ei mahtuisi kyytiin. Mahtuipa kuitenkin. Rekka lähti ajamaan kohti pohjoista, ja me ihan kohta perässä. Vaikein asia järjestää oli kissojen pyydystäminen niin, etteivät ne joutuisi olemaan häkissä kovin pitkään. Kuitenkin Lolita oli jouduttu sulkemaan isoon häkkiin jo keskiviikkona. Se kun huomasi, että talossa oli tapahtunut iso muutos, se tuli hyvin levottomaksi ja alkoi valittaa suureen ääneen. Arvattiin, että seuraava protesti olisi se, että Lolita häipyisi pusikkoon kolmeksi-neljäksi päiväksi. Niinpä lainasimme talon omistajan vanhaa siankuljetushäkkiä ja suljimme Lolitan sinne. Kyllähän se häkki kelpasikin ihan hyvin kun sinne pani pahvilaatikoita piilopaikoiksi ja pari tyynyä pehmikkeiksi. Torstai-aamuna sinne suljettiin myös Spartacus, koska silläkin oli tapana kadota pitkiksi ajoiksi. Misu oli helppo tapaus, se kun pysyteeli aina lähettyvillä ja tuli esiin kutsusta. Kitti oli viimeiset puoli vuotta pysytellyt melkein täysin sisällä, joten siitä ei ollut huolta. Kävi kuitenkin niin, että juuri ennen kuin oli määrä lastata kaikki 4 kissaa autoon, Kitti pääsi karkaamaan kuljetuslaukustaan. Se juoksi suuren mangopuun alle ja kiipesi puuhun eikä suostunut tulemaan alas, katseli vain parin metrin korkeudesta meitä ja yritti ylemmäs kun minä kiipesin perässä puuhun. Piti sitten turvautua vanhaan konstiin eli ruokaan. Se tehoaa aina Kittiin, niin nytkin. Ei tarvinnut kuin kuivamuonapussia näyttää niin se jo tuli alas syömään.
Päästiin sitten lähtemään puoli kuuden maissa illalla. Piipahdettiin talon omistajien luona sanomassa jäähyväiset. Ja sitten matkaan. Auto oli täynnä eläimiä. Takimmaisena olivat Misu, Lolita ja Spartacus kukin omassa häkiissän, takapenkillä koirat Maxi ja Bluey, etupenkillä minun sylissäni kantokassissaan Kitti-kissa. Kissoista vain Misu piti kovaa meteliä melkein koko matkan ajan. Sillehän tämä oli ensimmäinen pidempi muutto. Muut kissat jo tiesivät, mistä on kysymys ja ottivat asian hyvin tyynesti.
Viiden tunnin kuluttua eli illalla kymmenen jälkeen oltiin Cairnsissa. Päästiinkin melko heti nukkumaan, koska minä olin hankkinut taloon jo vuodesohvan ja meillä oli nyt vuodevaatteet mukana. Kissoillekin oli riittävästi tuttuja hajuja jo talossa ja muutama mukava piilopaikka kaapissa, joten ne halusivat pysytellä sisällä eivätkä yrittäneet juosta ulos karkuun.
Alusta lähtien kissat ovatkin viihtyneet sisällä paljon paremmin kuin edellisissä paikoissa. Johtuukohan siitäkin, että tämä talo on suhteellisen viileä, tiilitalo naapurin viidakon suurten puiden varjossa. Kissat löytävät iltapäivälläkin varjoisia ja viileitä nukkumapaikkoja sisältä, joten niiden ei tarvitse sen takia lähteä ulos.
Vähän outoa oli ainakin meille ihmisille ja koirille taas olla kaupungissa niin lähellä muita ihmisiä. Enää ei voi viedä ruuanjätteitä kanoille, tosin ei niitä "normaaliin" australialaiseen tapaan heitetä roskiinkaan vaan ne kompostoidaan kuvassa koiran takana näkyvään muoviastiaan, joka on itse hankittu ja sijoitettu takapihalle aidan viereen.
Tässä kuvassa auton keulan oikealla puolella oleva Sulo-merkkinen roska-astia taas on tarjottu kaupunging puolesta. Niitä on kaksi: vihreäkantinen varsinaisille roskille ja keltakantinen kierrätysjätteille. Edellisen roska-auto käy tyhjentämässä kerran viikossa ja jälkimmäisen kerran kuukaudessa. Astiat pitää itse muistaa kärrätä kadun varteen. Se, mitä jätteitä kierrätetään ja miten, vaihtelee aika paljon kunnittain ja alueittain. Townsvillessä kelpasi kierräytkseen lähes kaikki paperista tyhjiin pulloihin ja tölkkeihin. Täällä kelpaavat pullot ja metalliset säilyke- ja juomatölkit, mutta paperi ei kelpaa, ei pahvi eivätkä esimerkiks maito- ja mehutölkit.
Tämä Machans Beach on noin kolmen tuhannen asukkaan pieni merenrantakylä. Verrattuna kaupungin muihin asuinalueisiin tämä on työläismäisempi ja "hippimäisempi". Täällä ei ole turisteja eikä hotelleja kuten muissa rantakylissä. Täällä voi antaa koirien juosta vapaana ilman että siitä tulisi joku jatkuvasti valittamaan, ainakin kohtuudella voi. Alueella on yksi ravintola, yksi pikaruokapaikka ja tämä kuvassa näkyvä sekatavarakauppa, joka myy myös polttoainetta.
Kilometrin päässä talostamme alkaa lentokoneiden laskeutumisrata. Ne tulevat sokeriruokopeltojen ylitse, ovat meidän kohdallamme ehkä 30-50 metrin korkeudessa ja laskeutuvat tuonne parin kilometrin päässä olevalle kentälle. Talon yli koneet eivät sentään lennä eikä meteli herätä öisin. Ainoastaan kello 4.15 Japanista saapuva kone herättää.
Oli se vähän haikea lähteä sieltä Woodstockista, varsinkin Nancylle. Minulle ei, koska pysyvän työpaikan saaminen, ja vielä melkein toivesellaisen, oli niin suuri ilo. Tosin toivon minäkin, ettei tarvitsisi kaupungissa asua kovin pitkään, vaan että löydettäisiin se oma paikka mahdollisimman pian.
Teskti ja kuvat kopioitu Timon kirjeet Australiasta-sivulta ja sitten vuodatus.net -blogistani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti