Sivut

perjantai 30. huhtikuuta 2021

2021 04 huhtikuu - Lähempänä kuolemaa

  • Huhtikuun 2021 kuvat Googlen palvelusta.  

Meinasin kuolla - tai siltä minusta ainakin tuntui, tuntuu vieläkin.  Tosin tuntuu myös siltä, että olin paniikissa ja liioittelin kaikkea, mutta pienestähän se on joskus kiinni. 


Kaikki alkoi siitä kun oma koira puri, se tapahtui jo toisen kerran. Mimi-koiralla on paksu turkki. Siksi se voi tapella miden kokoistensa koirien kanssa niin, etteivät pienet puremat tunnu missään.  Sillä on tapana innosutessaan myös näykkiä minua aika voimakkaasti saadakseen huomion tai saadakseen minut tulemaan jonnekin. Se ei siis ole aggressiivinen vaan pyörii innostuneena ympäriinsä häntäänsä heiluttaen.  

Mitä tarkoittaako kun oma koira puree silloin kun se ei ole vihainen eikä uhkaava? Tähän kysymykseen olen yrittänyt etsiä vastausta mutta en ole löytänyt. Täytyy siis vain tyytyä omiin havaintoihini oman koirani käytöksestä. 






Kun kuljemme kylätiellä, ohitttamissamme taloisa on usein koira pihalla ja portti auki. Muutamien uroskoirien kanssa Mimi pysähtyy räksyttämään. Sellaisissa tilanteissa se villiintyy, ja jos samaan aikaan sattuu kulkemaan mopo ohi, se säntää tuon mopon perään ja yrittää ilmeisesti näykkiä ajajaa jalasta.  Kukaan ei ole ainakaan valittanut, että se olisi purrut.  Ehkä onkin, mutta purema ei ole mennyt vaatteiden läpi. Ueeimmilla liikuilla on pitkät housut ja paksut kengät.  MInä olen niitä harvoja, jotka liikkuvat sääret paljaina ja sandaaleissa tai ohuissa varvaskengissä.  Tuollaista sattuu etenkin silloin kun Mimi kulkee ohi ja koira on omalla piallaaan ja alkaa räksyttää.   Tässä ihan naapurissa on sellainen talo. Sen kaksi pientä koiraa ovat yleensä suljetun portin takana.  




Noin 500 metrin päässä on talo, jossa on isompi koira, joka on ollut jo monta vuotta Mimin rähinäkaveri. Se koiraon yleensä vapaana ja haluaa tulla tielle ottelemaan kilpailijansa kanssa.  Kolmisen vuotta sitten maaliskuun alussa, vähän ennen häitämme.  Koira tulee siis portille ja tielle rähisemään. Silloin minä jäin paikalle yrittäen hätistää molemmat tiehensä. Sain Mimin lähtemään, mutta kun aloin hätistelemään hänen kiistakumppaniaan pois,oma koirani palasi takaisin ja iski hampaansa minun pohkeeseeni. Näin tapahtui kolme vootta sittten ja näin tapahtui taas ihan maaliskuun viimeisinä päivinä tänä vuona. 

Tässä välissä olin omaksunut periaatteen, jonka mukaan on parempi poistua paikalta kuin jäädä katsomaan mitä tapahtuu tai tappelemaan vastaan. Päättelin että sekään toinen koira ei ole aggressivinen Mimiä tai minuakaan kohtaan vaan pikemminkin innostunut. Haukkuessaan se yleensä heiluttaa häntää. Silloinkin kun minulla ei ole omaa koiraa mukana, se haukkuu minulle häntäänsä heiluttaen. Ilmeisesti se haluaisi lähteä mukaani?  Myös muut koirat ovat alkaneet haukkumaan perääni ja muutama niistä tulla luokseni ja näykkäistä jalkaterästä tai nilkasta. 




Muutama kuukausi sitten tilasin netistä sähköisen koirankarkoittimen, paristokäyttöisen laitteen, joka nappia painaessa lähettää erittäin matalataajuisia ääniä, siis ultraääniä, jotka koira kuulee meluna, mutta joita ihminen ei kuule lainkaan. Tai ainakaan minä en kuule, aikuinen ei kuule. Lapsista ja nuorista sitten en tiedä. Hehnn kuulevat matalampia ja korkeampia ääniä kuin aikuiset. Tätä ominaisuutta olen kuullut käytettävä "teinikarkoittimissa", jotka toimivat samalla periaatteella kuin koirakarkoittimet: tekevät olon epämiellyttäväksi ja saavat uhrinsa haluamaan pois paikalta. Se toimi aika hyvin isoihin koiriin. Pienet, kuten oma Mimini, eivät siitä juuri välittäneet. 



Tämä Mimin vakituinen tappelupukari poistui portista kun suuntasin laitteen siihen ja haukkui kauempaa pihaltaan.  Laite meni kuitenkin rikki sen jälkeen kun Erik oli leikkinyt sillä. Siihen kun syttyy piemi valo ja kuuluu aluksi korvin kuultava piippaus, kun painaa käynnistysnappia. Sitten se pieni valo vilkkuu kun laite lähettää ultraääniä.




Sitten kokeilin piiskaa.  Värkkäsin meidän reissupoliupyörään, ohajustangon U:n puolivälin alapuolelle, tuonne missä on tuo punainen "tyyny" pehmittämässä mahdollisen äkkipysähdyksen aiheuttamaa eteen päin kallistumaa ja pään kolahdusta kun poika istuu kyydissä, siis sen yhteyten vielä kapean putken, jonka sisään laitoin puolijäykän muoviliuskan.  Sen pää näkyy kuvassa oikealla sinisen pallukan yläpuolella. Nyt siis saatoin koiran lähestyessä vetäistä piiskan tupestaan ja pelotella koiria. Se tuntui tehoavan moniin jopa paremmin kuin ultraäänilaite. 

Eräänä päiänä olimme taas menossa rakennukselle, jonka vaiheista on kuvia tässä kirjoituksissa myös kohdissa, joihin nillä ei ole asiallista yhteyttä.  Tuo kiistakumppanikoira alkoi taas räksyttää Mimille, joka kulki pyörämme edellä. Mimi räksytti muutaman  kerran takaisin, mutta olisi ollut valmis jatkamaan matkaa. Minä sen sijaan nousin puolittain pyörän päältä ja päätin pelottaa koiraa sen verran, että oppisi minut nähdessään pötkimään pakoon. Niimpä aloin viuhtomaan koiraa piiskallani. Silloin Mimi palasi luokseni ja näykkäisi minua pohkeesta, säären kyljestä, miten se paikka nyt tarkalleen osoitettaisiin. Joka tapauksessa se on sellainen paikka, joka peittyisi farkkuihin tai muihin housuihin, jos niitä käyttäisin kuten monet paikalliset tekevät. 


 
Ei se ollut iso raapaisu, mutta pienen koiran terävillä hampailla ei isoa tarvitakaan ihon rikkomiseen ja  veren juoksuttamiseen   Minä en asiaa pitänyt sen kummempana. Ajattelin vain, että Mimi halusi minun tulevan mukanaan pois paikalta, mjutta kun jain tupeksimaan sen koiran ja ruoskani kanssa, hän päätti tulla vetämään minua jalasta tai ainakin antamaan muistutuksen itsestään. Mitään aggressiivista käytöstä en havainnut. Ajattelin, että olisi parempi kätkeä naarmu, ettei vaimo näe sitä ja ala hössöttämään. Ei kuitenkaan ollut sopivaa pitkävartista sukkaa tai säärisuojaa mukana, joten se jäi. 



Kun saavimme rakennukselle, joka oli tuolloin maaliskuun viimeisellä viikolla yllä olevan kuvan kertomassa vaiheessa, vaimo huomasi heti naarmut jalassani ja kysyi mitä on tapahtunut. Minä kerroin, mutta hän ei oikein tahtonut uskoa, kun kerron purijan olleen oma Mimi-koiramme.  Paikalla, eli naapuritalossa, joss asuu vaimon äidin sukulaia: äidinäidin veli perheinen ja siitä seuraavana toinen veli, oli paikalla joukko sukulaisia, jotka asiasta kuultuaan hätääntyivät ja halusivat isoäidin veljen lääkitsevän jalkaani yrttihauteella. Ensiapuun en halunnut mennä, sillä minulla oli kahta vuotta aikisemmin DaLatin kaupungin Pasteur-klinikalta tieto, että siellä annettyu varmennepiikki tehoaisi seuraavat viisi vuotta. Minulle vakuutettiin, ettei näin ole, ja isoäidin veli laittoi yrttikääreensä ja sen päälle siteen joka irtosi yöllä päästäen yrtit valumaan pois. 

Noihin samoihin aikoihin, itse asiassa helmikuusta lähtien olen sairastellut: olen kokenut uupumusta ja jonkinasteista masennusta. Sää on ollut kuuma ja tukala, välillä jopa +38 astetta iltapäivän kuumimpina tunteina (joo, varjossa, kuten suomalaisilla on tapana lisätä. Täällä ei tavallinen lämpömittari kestäisikään auringossa).  Yölläkään ei lämpötila laske alle 25 asteen eli suomalaisen hellerajan, kuten se teki vielä tammikuussa. Viime vuonna pystyin viettämään kuumimmat ajat takapihalla vedessä seisten ja pengertäen puutarhaani. Nyt en malta tehdä niin koko aikaa, vaan yritän antaa aikaani pienelle pojalleni.  Siitä hän tuntuukin nauttivan, sillä minä en huuda enkä komentele vaan keksin hänen kanssaan mukavia leikkejä. 


Viime vuonna saatoin viettää aikaa siellä vedessä ja tämän vuoden helmikuun puoliväliin saakka myös lämpöpumpulla viilennetyssä keittiössä eli siinä vaimon vanhempien omistamassa kaupunkiasunnossa, jonka kunnostamiseen uhrasin rahaa ja voimia viime vuonna sekä vielä tämän vuoden tammikuussa. Se kolmen pisteen koti oli pakopaikkani, johon saatoin mennä olemaan yksin, leipomaan ja laittamaan ruokia pakastettavaksi, tekemään kombuchaa ja muita erikoisuuksiani. Sinne olin tosiaan ostanut myös uunin, joka tosin hajosi joulun tienoilla. Siellä oli mukava touhuta hiljaisessa viileydessä, kunnes se nyysittiin minulta pois. Vaimon äiti päätti antaa vaimon veljen asua siellä. Hän majoittui keittiöön, juuri parahiksi siihen kohtaan, joka häiritsee oloani eniten. Minulta ei asiasta mitään kysytty. Se on niin vaimon vanhempien tapaista. Minun kannaltani anoppi on yksi riesa, ihminen jota en voi lainkaan kunnioittaa, rkastamiseesta nyt puhumattakaan.  Hän yrittää omia myös sitä kolmatta kotia eli tuon uudisrakennuksen tonttia. Minun on siis oltava varuillani ja valmis pistämään kova kovaa vastaan. Se on erittäin ikävä asetelma ja järkyttää pelkkänä mahdollisuutena mielenrauhaani. 

Ja nyt minulla ei ole sellaista paikkaa. Joudun taas kokkaamaan täällä appivanhempien luona tilassa, jossa ei ole rauhaa eikä ilmastointia. Välillä sinne tulee ympäristä hajuja, mätää tai puolimätää kalaa, joka haisee kuin pesemätön peräaukko.  Sellaista appiukkokin syö ja heti sen jälkeen suukottelee poikaani. 

Juuri tuo keittiön ja rauhallisen paikan menetys toi mieleeni ajatuksen alkaa rakentamaan uudelle tontille ennen kuin se on puoliksikaan maksettu tai muutenkaan varat sallisivat. 



Masennukseen taas lienee syynä hylkäämiskokemus, jonka pitkäaikaisen Facebok-tilni sulkeminen aiheutti. Joka saattaa pitää naurettavana, että ihminen masentuu ilman somea. Näin se kuitenkin on, etenkin nyt korona-aikana Suomessa, jossa ei ole mahdollisuus muihin sosiaalisiin kontakteihin. Ja niin se on minun kohdallani, joka asun itselleni vieraassa ympäristössä, jossa minulla ei ole yhteistä kielä kenenkään kanssa, ei sellaista yteistä kieltä, joka mahdollistaisi kunnon keskutelun ja syvemmän tunteiden ilmaisun.  Vaimoni kanssa minulla ei ole sellaista yhteisyyttä. Hän osaa englantia, mutta melko heikosti. Lisäksi hän asuu vaimonsa ja sukunsa kanssa, elää heidän kanssaan omassa maailmassaan ja minä elän omassani. Vain puolitoistavuotias poikamme Erik on minulla seurana, ja Mimi-koira.  Erikin kanssa on ilo olla, mutta ei hän aikuista, hengenheimolaista kontaktia korvaa. Sellaisen korvikkeena olivat lukuisat Facebook-kaverit, erityisesti Suomesta. Vaikkei usein syvällisiin keskuteluihin mentykään, ihan heidän arkensa seuraaminen ja sen, miten he seuraavat minun, tois merkitystä ja sisältöä elämään. Nyt kun luottamus Facebookin on mennyt, ja muihin sen yhtiön tuotteisiin kuten  Whatsappiin ja Instagramiin, ei ole sama asia luoda uutta Facebook-tiliä tai luoda sosiaalinen maailma uudestaan muiden sovellusten avulla. Vanhass aoli vara parempi.  Saatan nyt kuvitella hyvinkin sen, miten sulkeminen uhteisön vaikkapa uskonnollisen tai muun, ulkopuolelle saattaa musertaa ihmisen, johtaa jopa itsemurhaan. Ihmettelen miten valtiot sallivat ylikansallisen toimijan kohdella kansalaisiaan tuolla tavoin. 

Tämän vuoden aiemmissa kirjoituksissa selitetään tarkemmin sitä, mitä tapahtui ja miksi koin, että minusta tuli Facebookin henkipatto


Nyt siis maaliskuun lopun ja huhtikuun alun päivinä tunsin itseni sairaaksi, naarmut jalassa, sekä koiran purema että puutarhassa saamani naarmut, paranivat huonosti ja olivat tulehtuneita.  Unen saanttia varten olen muutenkin nykyään ottanut antihistamiini prometatsiinia sekä tabletin tai kaksi ibuprofeeni-parasetamoli-yhdistelmää  (nyt huhtikuun lopulla lisäsin serotoniini-tabletin niiden jatkoksi). Aloin pikku hiljaa skomaan siihen, että minulla saattaa olla rabies.  

Vaimon suorittaman aivopesun sekä muutenkin huonon olon ja kipujen lisäksi siihen vaikutti tietysti vanhemmuuden mukanaan tuoma pelko tulevaisuudesta.  Aloin ottamaan ibuprofeeni-parasetamonila (Alaxan-tuotemerkillä) myös päivällä ja iltapäivällä Kävin myös takapihan "laguunissani" vilvoittelemassa, ja se toi paremman olon. Kun en ottanut lääkkeitä, minulle nousi kuume. Aprillipäivää  vasten yöllä heräsin voimakkasiin vilunväristyksiin ja kuumeiseen oloon. Ne katosivat kun otin lisää tabletteja. Nyt jälkeen päin mietin, miten paljon olin niitä ottanut viikon aikana. 




Kun olo ei helpottonut, kerroin vaimolle, että paras kuitenkin varmistaa täkäläiseltä klinikalta, onko se vanha tehsoste voimassa.  Hän ei voinut soitta sinne, joten lähdimme mopoilla sinne 15 kilometrin päähän vain todetaksemme, että klinikka on suljettu. Vaimo ja hänen isänsä kysyivät naapureilta, mihin se oli muuttanut. Eivät näyttäneet teitävän. Kävimme toisessa sairaalassa siinä lähistöllä ja siellä ilmeisesti kerrotiin paikan uusi osoite.  Niinpä palasimme 10 kilometriä takaisin kohti kotia ja löysimme uuden upean rakennuksen, jossa klinikka toimii.  Tuon etsinnän aikana vaimo vaivatutui informoimaan minua hyvin niukasti siitä, mitä on tekeillä, vain mutisi jotakin kuten tavallisesti. Tunne, että minua viedään kuin pässiä narussa kertomatta tai kysymättä, vaivaa minua usein täällä, myös tuon rakennusprojktin aikana. Minulla on tunne, että aina pitää rähistä ja uhkailla, vaatia, saadakseni jotain (enkä nyt tarkoita yöllisiä "saamisia" vaan arkipäivän perusjuttuja).  Vähän sama tunne kuin koiran kanssa: pitäisi olla julmempi ja karkeampi kuin mitä sydän sanoo, ja  se jää sitten kaivelemaan mieltä. Minä en edelleenkään ole hyvä komentelija enkä kurin pitäjä, en lapsille enkä koiralle enkä olisi oppilaillekaan, jos edelleen opettaisin ryhmiä koululuokissa. 


 


En tiedä, mitä vaimoni kertoi klinikalla, ja mitä vanhoihin rokotuksiin liittyviä papereita hän näytti, mutta joka tapauksessa sain piikin ja minua kehotettiin hakemaan kaksi uutta seuraavalla vikkolla. Aloitettiin siis Abharyab/Indirab-hoito alusta ikään kuin aikaisempia rokotuksia ja tehostetta ei olisi ollutkaan. En löytänyt asiaan netistä selvää ohjetta, joten edelleen epäilen, että minulle olisi annettu yliannostus. 

Liäksi tämä rokostussarja aloitettiin vasta vikkoa pureman jälkeen. Siitäkin huolimatta, että Mimi-koiralla ei ole koskaan ollut mitään rabieksen oireita, olin edelleen peloissani ja huolissani, en omasta puolestani edelleenkään vaan poikani puolesta, siitä, että ilman minua hän kasvaisi vietnamilaiseksi mieheksi. Eikä vietnamilainen mies se, mitä haluan hänestä tulevan. 


Tuli mieleen kesäkuu 2017  Olin palannut  reilun kahden kuukauden matkaltani Kazakhstanin kautta Ukrainaan ja sielä Suomeen. Sinä vaikana Myy oli hankkinut meille pienen Kito-koiran. Koira leikki kanssani ja puri minu käsiin ja jalkoihin leikin tiimellyksessä. Minä annoin sen tapahtua. en tiedä, tuli siitä vain oliko pitkän lennon jälkeinen veritulppa, mutta sairastuin.  Aluksi jalassa oli vain pieni naarmu, ilmeisesti koiran tekemä.  Minulle tuli kuumettä, yhtenä päivänä se oli niin korkea, että vapisin ja hautauduin täkin alle vapisemaan. Vaimo yritti lievittää sitä pyyhkiämällä kehoani kuumalla rievulla. Jälkeen päin hän kertoi olleeni lähes tajuton ja otsani olleen ihan kylmä. Kävimme paikallisella lääkärillaä, ja toisellakin, sairaalassa kuvauttamassa jalan. Minulle määrätyt antibiootit ja tulehduslääkkeet eivät auttaneet. Kipu jalassa vain kasvoi ja se alkoi turvota.   Sitten joku vaimon sukulaisista  tiesi lähikaupunki Sa Decissa olevan lääkärin, jolla oli erittäin hyvä maine. Kävimme hänen ovellaan eräänä iltapäiänä. Hän ei ollut kotona vaan jossain kaukaisessa kylässä parantamassa köyhiä. Saimme tietää, että hän on tavattaavissa seuraavan vai oliko se sitä seuraavan päivän iltana. Joka tapauksessa onnistuimme pääsemään hänen vastaanotolleen.



Olin vähän nyreissäni, kun pitkän odottelun jälkeen istuessani hänen edessän, hän ei tehnyt mitään vaan pelkästään katseli jalan kipeää kohtaan ja kuljetti sormeaan edes takaisin sen päällä. Onneksi en ärähtänyt, mutta ehkä hän näki närkästykseni kasvoistani, koska lähtiessääna ntoi mukaan pari pussillista joitakin pillereitä.  Tullessani jalka oli turvonnut ja niin kipeä, että pääsin kävelemään vain kahden kepin avulla, vanhat kävelysauvani, jotka olin päällystänyt heijastavalla teipillä ja joita käytin usein kävellessäni, koska tuosta samasta jalasta, joss nyt oli tulehdus, oli pari vuotta aiemmin vioittunut akillesjänne viidakkovalelluksella vuoristoisessa Cameronin ylängöllä Malesiassa. Nyt kun ajoimme kotiin, minä vaimon isän mopon kyydissä istuen, tunsin jo oloni paremmaksi ja kivun jalassani lientyneen.  Seuraavana päivänä turvotus oli jo täysin laskenut ja sitä seuraavana jalka oli terve. 




Nimestä ja vastaanotolla näkyvistä kiinalaisista merkeistä päättelin, että tämä on vietnaminkiinalainen lääkäri ja perehtynyt mytös vaihtoehtoiseen lääkintätaitoon.  Se, uskonko minä sellaisiin taitoihin, on vähän kaksipiippuinen juttu, mutta omalla kohdallani oli pakko uskoa siihen, että jalka alkoi parantumaan heti hänen koskettelujensa jälkeen. Sattumaa vai ei, samantekevää, mutta tulos oli hyvä. 
Niinpä nyt, kun samassa jalassa, samassa kohtaa oli taas vamma, toivon pääseväni hänen hipelöitäväkseen.  Ajoimme siis vaimon ja tämän isän kanssa paikalle. Minä taas istuin vaimon isän moottoripyörän takana (sen, minkä ostin hänelle viime vuonna) ja vaimo ajoi perässämme sähköpyörällä (sillä minkä ostin hänelle viime vuonna).  Vastaanotolla oli taas junoa, mutta pääsimme sisään alle tunnin jonotuksella. 



 Huomasin, että vastaanottohuone oli remontoitu ja siellä oli uusia laitteita. Tällä kertaa lääkäri ei sivellyt jalkaani eikä tuijottanut sitä, vilkaisi vain ja kysyi jotain vaimolta ja sitten alkoii lajitella pillereita annospusseihin. Niin ne täällä tekeävt: kertomatta diagnoosia lajittelevat vain lääkkeet puseeihin, aina yhden kerran onnustukset omaan pussiinsa ja antavat nautintaohjeet. Läkkeiden nimet ovat nähtävissä satunnaisesti. Meloxicam oli nyt nähtävissä ja Floxacin arvattavissa. Kolmatta yhden annoksen pilleriä en tunnista. Näine hyvineni poistuimme kotiin, minä pettyneenä siihen, etten saanut vaihtoehtoista hoitoa. 

En tiedä sitä, miksi lääkäri antoi minulle voimakkaita tulehduksen hoitolääkkeitä. En tiedä sitäkään, saiko hän tietää, että olin saanut rabies-rokotteen saman päivän aamuna. Varmastikaan hän ei tiennyt sitä, että olin syönyt edeltävinä päivinä, ehkä saman päivän iltapäivälläkin ibuprofeeni-parasemtamoli-tabletin tai pari. 

Otin kuvassa näkyvän annoksen illalla kahdeksan-yhdeksan aikoihin ennen nukkumaanmenoa. Söin siinä yhteydessä vain yhden banaanin, vaikka vaimo sanoi, ettei se riitä. Leikin pojan kanssa normaalisti ennen nukahtamista. 



Minulla on muistikuva, että jossain vaiheessa minulla oli kylmä, vapisin kuin horkassa ja käperryin peiton allle ja ynisin vapinan tahdissa. 

Sitten heräsin omituiseen tunteeseen. En tajunnut missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui. Tiesin, että makasin huoneemme sängyllä, mutta kaikki näytti tosi omituiselta. Myös puhelimeni tuntui sormiini tosi oudolta. Aluksi minulla oli kylmä, mutta sitten tuli yhtäkkiä kuuma ja valtavasti hikeä alkoi puskea pintaan. Tajsuin että vaimoni alkoi pukea minua ja kun sain t-paidan päälleni, se kastui heti hiestä. 

Jälkeen päin vaimo kertoi, että olin vapissut peiton alla ja ihoni oli ollut ihan kylmä, silmät punaiset. Hän oli yrittänyt saada minua hereille mutta se onnistui vasta pitkän ajan kuluttua kun hän oli hangannut ihoani lämpimällä rievulla. 


Yritin puhua, mutta se ei aluksi onnistunut. Sitten sain vaivoin joitakin sanoja ulos, mutta ne tulivat suomeksi. Ymmärsin sen jossain vaiheessa, ja tuntui hyvin työläältä erottaa mikä mieleen tullut sana on suomea ja mikä englantia.Vaimoni jälkeen päin sentään tunnisti suomen kielen sanat suomeksi vaikkei tiennytkään niiden merkitystä.  Katsoin puhelintani ja  kello oli 1:30 yöllä. Yritin nousta ja kävellä, mutta en hallinnut liikkeitäni. Päätä jomotti ja korvissa soi ilkeästi. Pitkän aikaa kaikki näytti tosi oudolta.. Vaimo kertoi, että poikakin oli hereillä ja jossain vaiheessa alkoi itkeä kun ei saanut kontaktia minuun. Tai sitten siitä syystä, että tunnelma saattoi olla hätääntynyt.  Kuulin ääniä seinän takaa oolohuoneesta, mutten tunnistanut ääniä. 




Viimein ymärsin, että olimme lähdössä siaraalaan ja odotimme taksia saapuvaksi.  Sitä en tiennyt, miksi  ambulanssia ei ollut kutsuttu. Olin kerran nähnyt sellaisen ajavan jopa tätä meidän pientä jokea seuraavaa sekä toiselta puoeltään talojen ja puutarhojen reunustamaa kylätietämme. Auton tulo kesti vähintään tunnin. sinä aikana virkosin jo aika tavalla, jopa niin paljon, että ehdotin vaimolle, ettemme menisi lainkaan sairaalaan. 

Kun en kyennyt liikkumaan enkä juuri puhumaankaan ja päässä jomotti arvottomasti, olin varma, tai peloissani, että kuolen. Yritin avata tietokoneeni kirjoittaakseni vaimolle ohjeet siitä miten hän pääsisi tyhjentämään pankkitilini. Hädin tuskin kuitenkaan pääsin koneelle ja kun avasin sitä, en muistanut mikä on nelimeroinen PIN-koodi, jolla koneeseen pääsee käsiksi. Olisin päässyt helpommalla, jos olisin antanut Australialaisen korttini Mastercard Debit ja sen tunnusluvun (jos olisin muistanut sen). Tästä on jäänyt kytemään se ajatus, että jollain tavalla minun pitäisi valmistauua paremmin mahdolliseen kuolemaani, esim. tehdä kirje ja kirjekuori valmiiksi ja laittaa se paikkaan, josta sen lötää helposti. Laittaa sinne ohjeet hautajaisista ja tärkeimpänä pankkikortin käyttöohjeet tunnuslkuineen. Myöskin tietioneeseen pitäisi perustaa oma käyttäjä, jonka salasanan voisin laittaa siihen kirjeeseen ja ohjeet, miten päästä nettipankkiini. 

Nyt ei sellaisia ollut, joten olen onnellinen, että selvisin hengissä tällä kertaa.  Sitä en tiedä, miten lähellä loppua oikeasti olin, olio sydämeni pysähtynyt, oliko aivoinfarkti lähellä vai oliko tämä vain sellaisen änkyrän tai jurrin kaltainen tila, johon moni suomalainen saattaa itsensä perjantai- ja lauantai-iltaisin. Minä en ollut juonut mitään enkä ainakaan tietoisesti nauttinut mitään muuta kuin lääkärin määräämät tabletit. 




Taksimatka sairaalaan kesti puolisen tuntia. Taksissa olin jo tajuissani, mutten kuitenkaan kyennyt esimerkiksi raportoimaan instagramiin tapahtunutta. Silmäni eivät kyenneet näkemään niin tarkasti. 

Sa Decin sairallassa minua oltiin vastassa paareilla, joille minut laitettiin makaamaan. Vaimolta kysyttiin jotain tilastani En tiedä, miten tarkat tiedot hän antoi nytkään. Oliko taas kyse vain koiran puremasta vai mainitsiko hän lääkkeet. Joka tapauksessa niitä lääkkeitä hänellä ei ollut mukana. Sitä kysyin häneltä myöhemmin. 

Minut laitettiin heti tiputukseen ja sitä kesti kolmekymmentä kuusi tuntia eli koko sen ajan minkä olin sairaalassa. Minulta otettiin verenpaine sekä useita verinäytteitä. Seuraavanakin päivänä käytiin välillä ottamassa pikku tippa sormenpäästä samalla kun otettiin verenpaine. Kerran minulta otettiin myös keuhkoröntgenkuva laitteella, jonkalaisen muistan joskus nuoruudesta 1970-luvulla.  Koko aikana en saanut mitään tietoa tutkimusten tuloksista enkä edes epäilyistä. Olin pelkän uhrin asemassa jos verrataan tilanteeseen Suomessa tai Australiassa. 

Tippapullon kanyyli ei toiminut ilmeisesti kunnolla. Väillä letku oli niin mutkalla, ettei suolaliuosta kulkenut lainkaan. Vai olikohan se mutkaisuus tarkoituksellista: sillä ehkä säädettiin virtaavan nesteen määrää. Minä kuintekin oikaisin sen aina suoraksi. 





Aamun valjetessa olin jo potilashuoneessa, josta päivän mittaan tuli kuin mustalaisleiri: Siellä oli kymmenkunta sänkyä isossa huoneessa, ei ilmastointia vaan meluisat tuulettimet katossa. Vierailijoita tuli ja meni ja niitä laikoili päivän aikana tyhjillä sängyilläkin. Välillä ne söivät omia eväitään tai sairaalan kanttinista ostettuja. Sieltä kanttiinista muuten sai ilmaista kasvisruokaa, ilmeisesti paikallisen buddhalaisen temppelin lahjoittamana. 

Muutama tunti tiputuksen jälkeen minulle tuli isompi vessahätä. Sen tuotos oli hyvin mustaa. Siitä päättelin, että minulla oli saattanut olla lähes tyhjään vatsaan otettujen lääkkeiden aiheuttama sisäinen verenvuoto, niin voimakas, ettei aivoille riittänyt riittävästi verta. Tai sitten se oli tullut rokotuksen ja lääkkeiden yhteisviakutuksesta, tai viikon aikana nautituista suurehkoista ibuprofeenimääristä. Ken tietää. 

Vaimoni myöskin oli seuranani koko ajan. Hänen piti olla tulkkina. Minä kyllä pyysin häntä menemään poikamme luokse kotiin, koska poika ei kuulemma saanut vierailla sairaalassa. Poika oli jäänyt isoäitinsä kanssa katsomaan kun me hänen äitinsä ja isosiänsä kanssa nousimme autoon ja lähdimme. Tilanne lienee ollut hänelle ikävä, ainakin mietintää aiheuttanut, koska videopuhelun aikana hän hoki "boo" "boo", sanaa, joka tarkoittaa sekää lehmää, palloa että autoa - ja ilmeisesti montaa muutakin asiaa.  Autoa se tarkoitti, huomasin kun saavuimme kotiin taksilla. Hän oli sen nähdessään valtavan innostunut. 

Auto, tai autot, ovat hänelle nykyään suosikkikohteita. Ihan ensimmäinen sellainen oli lehmä, sitten tuli pallo - tai ehkä yhtä aikaa. Kuukausi sitten tähti oli hänellä mielessä ja puheissa. Se on hänelle "taa".  Se tuli joistakin Youtube-videoista, kuten "twinkle twinkle little star", joka oli hänelle aluksi pelottava ja sitten kiehtova. 




Pääsin siis kotiin ja seuraamaan rakennuksen edistymistä.  Kunnon teräskate on kallis mutta varmastikin hintansa väärti. Loppukuusta tuli sitten eteen kysymys, että kuka osaa tehdä ulkokattoa myötäilevän sisäkaton ja sellaisen välikaton, johon voi järjestää tuuletuksen. 




Tällaien netistä kaapatun kuvan välitin vihjeeksi mahdollisille tekijöille. 
Tulos nähtneen toukokuun 2021 blogikirjoituksessa. 




Alkukuusta puhelimella otettu panoramaotos näytti mökin sisätilat tällaisina. 



Kuun lopussa kaikki olikin valmista sisäkattoa lukuun ottamatta. 


Keittiön työtasot on tehty tiilistä, betonista ja laatoista.  Niiden vieressä on pieni kissanluukku, josta Mimi-koirakin mahtunee, ainakin työntämään päänsä ulos. 



Ikkunat saa jopa auki toisen puoliskon sivuun vetämällä. Ovessa on ihan kunnon lukko niin, ettei tarvitse riippulukkoa laittaa.  Huoneen kooksi olin tilannut 4 x 4 m mutta silmämääräisesti arvioiden 3 x 3 metriä on lähempänä totuutta. 


Terassi ja sen ylle kaartuva räystäskään eivät ole ihan kahta metriä leveät kuten tilaukseni oli, mutta riittävät kuitenkin suojaamaan talon seinät auringolta. 


Näkymä ihan tontin perältä kohti taloa ja tietä.  Talon takana täältä katsoen eli tontin etuosassa on vielä n. 30 x 10 metrin tila päärakennusta varten.  Nyt kun minulla on tämä omani, toivon, ettei minun tarvitse kantaa paljoa murhetta sen suunnittelun ja toteutuksen suhteen. Siitä aion huolehtia kuitenkin, että keittiö tulee mahdollismman kauan minusta. Tämä hajuhaittoen eliminoimiseksi. 

Tuosta ikkunasta tai ovesta kun aamulla katsoo näkyy auringin nousun kajon naapuruston puutarhojen takaa.  Itä on siis tuolla vasemmalla ja talon itäiselle seinustalle ei koskaan paista suora aurinko. Siinä saattavat menestyä jopa tomaatit.  Siinä on vain noin metrin käytävä ennen kuin alkaa raja vaimon isoäidin veljen tonttia vastaan. Kuvassa näkyvät babaanikasvit kuuluvat jo hänen tontilleen. 




Edelleen tielle katsoen talon takaterassin kulmalta Oikealla on heti talon ja pengerryksen jälkeen tontin raja. Sen on anoppi jo vallannut omille istutuksilleen. Minä aion kuitenkin aidata tuosta pari-kolme metriä samoin kuin muualtakin talon ympäriltä aluetta täysin omiin tarkoituksiini. Ties vaikka kissatarhan saisin sinne litettua.  Toivon, että tuo violettia kukkiva puu kerkiaa kasvaa niin isoksi, että se peittää näkymän naapuriin rumaan ulkorakennukseen.  Puu kasvaa jo osittainv esiojassa, joka syys-joulukuun ajan on täynnä vettä niin että sitä on odotettavissa meidänkin pihallemme ellemme korota sitä reilusti joesta nostetulla savimaalla. 



Tässä kuva tien suunnasta kohti talon etupuolta eli etelää, sitä kuumempaa ja julkisempaa puolta. 
Etualalla näky kaksi menestyksellä istuttamaani kasvia: ihan vasemmassa reunassa lhtee inmeköynnös eli bougainvillea kiipeämään kahta pylvästä pitkin. Jos oikein onnistaa, saan tehtyä siitä riemukaaven portiksi.  Sen vieressä kasvaa intianjasmikki, murraya koenigii eli puu jonka lehtiä voi käyttää mausteena. Englanniksi tuo puu on curry tree eli karipuu.  Toisaalla tuolla tontilla minulla kasvaa niitä kaksi muuta ja sitten neempuu,  margoza, (Azadirachta indica. Kairapalmua (pandanus amaryllifolius) olen yrittänyt siirtää sinne täätä anopin luota, mutta toistaiseksi ne eivät ole lähtneet kasvuun.  Täällä minulla on myös yksi murraija, jonka sain lahjaksi ennen häitämme. Se on kolmessa vuodessa venähtänyt jo yli kaksimetriseksi vaikka olen katkonut siitä monia pistokkaita. Yksikään niistä ei ole lähtenyt kasvamaan.  



Tässä lähempi kuva tuosta idän puoleisesta seinustasta, jolle ei aurinko koskaan paista.  Raja isoäidin veljen tonttiin menee suurin piirtein tuon kenkärjan kohdalta.  Tuo veli ja hänen veljensä ovat liki ainoita täällä, jotka puhuvat minulle - sen lisäksi, että monet lapset sanovat "hello".  Kuitenkaan en ole siitä iloinen, sillä he osaaavat  vain muutamia sanoja ja käyttävät niitä osaamiaan meilestäni typerästi. Toinen sanoo aina "Good morning teacher" ja toinen yrittää esitellä itseään ja joskus tyrkyttää minulle puhelintaan, jonka linjan toisessa päässä on joku englantia osaava. 


Aika iso kontrastihan tuossa uudessa talossa on verrattuna tähän nykyiseen pihapiiriin ja sen rakennuksiin. Se on kuin kaupungissa käväisisi. 

Ei ole minulle mitenkään helppoa pysyä valitsemallani linjalla ja olla puhumatta heille, edes katsomatta heidän suuntaansa. Haluan sillä viestittää heille, etten halua heidän tulevan norkoilemaan pihalle aina kun olen siellä, etten ole puhetuulella vaan haluan olla yksin. 


Enemmän yksin saan olla täällä vanhan paikan takapihalla, jossa meillä on ostamamme pitkä ja kapea maatilkku.  Siellä tekemistäni pengerryksista ja kasvatuksista olenkin jo kertoillut. aiemmissa kirjoituksissani. Työni siellä jatkuu hiljalleen. 

Halauisin isutaa sinne kärsimyskykkaa eli passionhedelmäkäytnnöstä. Olen varmaan istuttanut toistasataa siementä sekä maahan että purkkeihin mutta mitään ei ole tullut esille.  Anioastaan pandanus sekä anopin banaanit kasvavat siellä hyvin. Jopa pavut ja muut palkokasvit kuoleva nopeasti. Tuolla uudemmalla maatilkulla olen jo kasvattanut pari kiloa papuja, lähinnä mustaa mng-papua. 



Komea mangopuu tuottanee hedelmää vuoden-kahden kuluttua, ellei appiukko tai rankka tulva sitä tuhoa. 



Huhtikuu on ollut melko sateinen, etenkin kuun loppua kohden. Vaikka ilma onkin tukalan hiostava ennen ukkosia, on se välillä, rankan sateen jälkeen myös virkistävä. Se on helpottanut olemistani hieman. 


 





Tämän kirjoituksen ensimmäisen version teksti ja kuva alla. 



Siltä varalta, että mehehdyn rabiekseen, laitan tämän tänne nyt 2.4.2021 
Maaliskuun viimeisenä päivänä minua puri oma Mimi-koira. Tapahtuma sattui täsmälleen samassa paikassa ja samalla tavalla kuin reilut kolme vuotta sitten ennen häätilaisuuttamme. Kuljin Mimi-koiran kanssa, ja Erikin, hän oli pyörän kyydissä, talon ohi, jonka koira haluaa tapella tai mitellä voimiaan Mimin kanssa. Minä pysähdyin pidemmäksi aikaa pelottelemaan koiraa pois piiskalla joka on asennettu pyörään niin, että se kulkee aina mukana. Pyörässä on myös ultraäänellä toimiva koirankarkotin, jota tämä mainittu talon ongelmakoira pelkää. Siitä oli kuitenkin patteri lopussa joten seitä en voinut käyttää.  Kun hätistelin koiraa, Mimi halusi tarttua minua jalasta ja vetää minut pois, näin sen ymmärsin. Se tarrasi liian lujaa ja jätti jäljet. 

Kolme vuotta sitten sain Abhayrab-rokotteen kolme kertaa ja vuoden kuluttua siitä sille tehostuksen. Minulle kerrottiin, että tehoste on voimassa viisi vuotta. En vain tullut kysyneeksi että siinäkin tapauksessa olen suojattu, että koira puree. Oletin niin, enkä mennyt lääkäriin. 




Minula on usein säärissä naarmuja ja pieniä haavoja jotka parantuvat todella hitaasti. Tämä on jo aika hyvällä tolalla. Toivottavasti siellä ei ole rabies-virusta joka tartuttaisi minuun raivotaudin eli vesikauhun. 

Jos näin on, ja tämä on viimeinen postitukseni, toivon että minut poltetaan buddhalaisin menoin ja haudataan tänne Vietnamiin ostamallemme maalle. 

Nyt ei sitten tarvitse kenenkään huolehtia hautajaisista, vielä vähemmän kun on takapihalla tuo valmis mausoleumi minua varten. Se kun muistuttaa hieman täkäläislläkin hautausmailla ja takapihoilla näkyviä raknnelmia, jotka on pystytetty haudoille. 

Tim Sippalan mausoleumi Vietnamissa