2020 syyskuu on sateinen

• Syyskuun 2020 kuvat  Googlen kuvapalvelusta
• Videota Saigonista  ilman puhetta.  
• Videota kotikulmilta, jälleen ilman lisättyä puheita

Syyskuu on täällä vuoden sateisin kuukausi, siksi ehkä myös viilein.  Aamuyöstä ja rankan sateen jälkeen on minulla raikas ja mukava olla jonkin aikaa. Muuten yleensä on ahdistavan kuuma niin, etten pysty mm. olemaan lapseni seurassa niin pitkään kuin haluaisin. Hän kun oleskelee ilmatoimattomissa tiloissa äitinsä ja muun vietnamiliasen perheen kanssa.  Tämä on yksi mieleni murheista nykyään: on asioita, jotka erottavat minut lapsestani ja hänen muusta perheestään.  Ruokavalio ja laajemminkin kultuurinen suhtautuminen eläimiin on toinen sellainen asia. 

Aamulla kuuden ja sietseman välillä sekä illalla viiden jälkeen on riittävän viileää, jotta me hänen ja Mimi-koiran kanssa voimme tehdä päivittäisen lenkkimme.  Kävelemme tietä myöten kilometrin-pari hitaasti kiiruhtaenb, kaikkea katsellen ja keskustellen. Minä kerron hänelle mitä näemme. Hän kuuntelee kiinnostuneena ja innostuu aina kun näemme ihmisiä, erityisesti muita lapsia. 




Hän on hyvin aktiivinen ja soaiaalinen, ja minä yritän rohkaista häntä siihen: olemaan hyvää pataa sekä ihmisten että eläinten kanssa: menemään, liikkumaan, puhumaan, tekemään. Tällaisesta asenteesta seuraa tietysti myös enemmän työtä ja vaivaa. Lasta pitää valvoa ja vahtia. Naapurin pienokaiset ovat passivisempia, enemmän kököttävät vanhempiensa tai isovanhempiensa sylissä.   Passiivisuus ja aloitekyvyttömyys, saamattomuus, laiskuus. Nämä ovat omainaisuuksia, joiden kehittymisen tyypillisiin vietnamilaisiin mittoihin haluan estää pojassani. Olen niin monesti joutunut hämmästelemään täällä sitä, miten oma-aloitteisuus ja ratkaisujen löytäminen ovat täällä monelle todella vaikeita. "Ei sitä voi tehdä" on tyyppillinen vastaus, jos haluaa tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa, esim. rakentamisessa. 



Erik  täytti 11 kuukautta tässä kuussa. Ensi kuussa on odotettavissa yksivuotissyntymäpäivä, joka on täällä Vietnamissa yksi harvoista syntymäpäivistä, joita ihmisen elämässä juhlitaan tai edes muistetaan. Ainakaan minun tietääkseni aikuiset ja isommat lapsetkaan eivät juuri juhli syntymäpäiviään. 

Nämä vanhasta konttorituolista otetut muoviset osat itse asiassa tuolista, jolla nytkin istun, ja josta heti ostettuani tein selkänojattoma, ovat nyt koristeina kävelykärryssäni, josta olen tehnyt lastenrattaat. 

Niillä ei ole todellista tehtävää kärryssä, mitä nyt vähän tukea ja saada sen näyttämään paremmalta. Ne siis ovat koreistita.  Yksi niistä onkin  turvaistuimen osa, jota en ottanut käyttöön.  Istuimen istuinosan alaosa on kärryssä istuimena. 

Olen asentanut sen noin mertrin korkeudelle maasta.  Isot pyörät ja korkea istuin tekevät kärrystä kätevän täällä, jossa joudumme välillä kulkemaan vesilätäköistä. 

Tuskin olen ainoa suomalainen tai länsimaalainen, jota ottaa päähän tällainen leväperäisyys, että vuodesta toiseen annetaan etupihan tulvia ilman etä asialle tehtäisiin mitään.  




Tästä pitäisi sitten kulkea ellei halua käyttää toisen naapurin pihaa läpiulkupaikkana. Minuta sellainen ei luonnistu ilman hampaiden kiristelua ja sadattelua. 

Täkäläiset ovat toista mieltä. Heille jakaminen, lainaaminen, toisen oman käyttö tarvittaessa ovat enemmän luonnolisia ja itseestäänselviä asioita. Yksityisomaisuus ja toisen oma tila eivät ole täällä sosislistisessa tasavallassa niin pyhiä ja tärkeitä asioita kuin individualistisessa lännessä. 

Me asumme vaimon vanhempien luona osassa aiemmin isoa sukutilaa, josta on lohkottu paloja lapsille. Näin ollen pihapiirissä asuu paljon serkkuja ja pikkuserkkuja, setiä, tätejä ja näiden puolisoita.  



Tilan omistaja, vaimon äidin isä kuoli kymmnisen vuotta sitten. Osa tilasta on myös hänen sisarustensa jälkeläisten hallussa. Täällä yleensä tilan saa altuunsa vanhin poika ja muut saavat paljon häntä pienemmän osuuden joko maanan tai rahana.  Isoisä on haudattuna tuonne takapihalle, riisipellon laitaan, hyvin lähelle  minun takapihan majaani ja puutarhatilkkuani.  Haudan hoito kuuluisi hänen vanhimmalle pojalleen eli vaimon sedääle.  Hänen toimiinsa kuuluisi myös etupihan kunnostus niin, ettei se aina lainehtisi sadevesistä.  Kovin hyvin hän ei siis ole leiviskäänsä hoitanut. 




Alkukuusta hän otti pienen koiranpennun, joka usein käy myös meillä.  Mimi-koiran suokakupilla käynti saa aikaan jonkinlaisen rähinän. 




Tarkoitus ei ole tietenkään ottaa tuota naaprin piskiä perheenjäseneksi eikä antaa sen syödä meillä.  Mutta minä olen liian helläluontoinen heittämään sitä ulos ja antamaan edes pientä makupalaa vähän matkan päähän Mimin ruokakupista. 




Kauempana takapihalla ollessaan koirat jioksevat peräkanaa, yleensä pentu jahttaa Mimi-koiraamme. Joskus Mimi kääntyy sitä kohti ja murisee hieman, mutta yleensä vain pakenee. 

Yllä oleva kuva on otettu takaipihalta kohti tietä ja sen varrella olevia asuinrakennuksia. Kuvaajan taakse jää minun vajarakennukseni ja puutarhan tekeleeni. 

Täällä takapihalla tuo vaimon setä eli tilan haltija viljelee kukkia.  Hän myös tekee kasvturvetta/kukamultaa, jota myy säkeissä.  Multaa on levitetty pihalle auringon kuivattavaksi. Sateen tullessa se pietetään muovilla. 



Meidän puolella takapihaa on myös pieni navetta, jossa appiukko pitää lehmiä. Ennen siinä pidettiin sikoja, mm. sitä, joka teruastettiin päivää ennen häitäni ja jonka tuskanhuutoja minä vahingossa pääsin kuulemaan. Oltiin sovittu, että sikaa ei kasvateta eikä tapeta omalla takapihalla. Sitä pidettiin minulta salaa. Asian paljastuttua olin jo perua häät, ja toisen kerran kun kuulin sen tylsällä vietsellä tapettavan sian kiljuntaa ihan liian pitkään.  Joskus kaduttaa, ettei minussa ollut miestä tekemään sitä päätöstä, sillä nuo tapahtumat vievät minulta kunnioituksen ja luottamuksen tätä perhettä kohtaan. 

Toki epäluottamus ja arvotus ovat moelmminpuolisia. En minäkään koe saavani arvostusta ja kunnioitusta täällä.  Olen heille lähinnä pankki eli taloudellinen turva, rahan lähde. Kaikki muu mitä olen, ei saa mielestäni mitään arvostusta tai ymmärrystä.  Vastassa ei ole vain perhe vaan koko yhteisö. Se on vähän sellainen yksin koko maailmaa vastaan -tunne, koska täällä ei ole muita ulkomaalaisia. 



Kaikki mitä teen lapseni kanssa on väärin, turvatonta, vaarallista.  Jo aiemmin huomasin sen,e ttä koiran kävelyttäminen on täällä outo tapa jota kukaan muu ei harrasta.  No, minä annan koirani kaiken lisäksi juosta vapaana. 

Tässä tulee ikävä parisuhdetta ja elämää, jossa saisin arvostusta. Sellainen minulla oli Australiassa, paitsi työtä ja naapurustoa, mutta kotona kuitenkin. Arvostusta olen saanut vietnamissa englannin opettajana, suorastaan palvontaa. Sitä kaipaisin täälläkin. Valitettavasti ei ole vain järjestynyt opetusmahdollisuuksia täällä. 

Tällaisia kielteisiä tunteita tulee välillä, pehmennettyä vihaa ja katkeruutta.  Ne kait kuuluvat elämään ja parisuhteeseen.   Ja niitä kulkuripoika hoitaa vaithamalla ympäristöä ja ihmisiä.  Nyt minulla on lapsi kärryni jarruna niin, että heti kun tulee vaikeata ei voikaan häiipyä ja ottaa uutta kumppania, perhettä, ympäristöä.  Sen sijasta täytyy yrittää ratkaista ongelmat, olla hyvä kaikille osapuolille. myös itelleen ja omille tunteilleen, ei venyä liikaa, muttei antaa periksikään liian helpolla. Siinä sitä on haastetta. 

Minulla ei ole todellakaan vastassani ilkeitä ja pahoja ihmisä vaan erilainen kulttuuri, erilaiset tavat ja käytänteet. Täällä miehen ei kuulukaan tietää mitään keittiöhommista eikä lasten kasvatuksesta. Hänen tehtävänsä on tuoda rahat kotiin, antaa ne vaimolle, joka sitten käyttää ne harkintansa mukaan perheen parhaaksi, ja osittain myös suvun, ainakin oman sukunsa. 

Tietysti niitä uusperheitä on, mutta minä en halua olla lapselleni viikonloppuisä enkä osa-aika isä. Näin on periaatteessa hyvin, mutta pitää vain hakea sitä hienosäätöä. 

Kuvassa yllä kulkurin kärryn jarrumiehinä toimivat poikani serkut eli vaimoni siskon pojat. 





Paikallisen rakennusperinteen mukainen, pellistä ja laudoista vuosi sitten kyhätty rakenneltma kustansi non 500 euroa. Nyt se on jo lahoamassa ja vajoamassa. Yksi nurkka on pahasti alempana muita, koska penkereeseen asennetut kannatinpaalut eivät ole kovin syvällä ja yksi niistä on antanut periksi muita enemmän. 

Minä yritän peittää koko hökötyksen pavuilla ja passionhedelmällä, köynnstävillä kasveilla. 

Mökki on siis rakennettu ison ojan päälle. Veden korkeus tuossa ojassa vaihtelee jopa metrin verran.  Nyt syyskuussa on on korkeimmillaan, mutta vielä ainakaan ei ole saavutettu tasoa, joka vallitsi vuosi sitten. Silloin mökin lattia oli veden peitossa. 



Olen viettänyt tuhansia tunteita "punttisalilla" tuolla vedessä majan ympärillä.  Pysyvimmät tulokset siitä lienevät kehossani, sillä melkein kaikki maa, jonka olen saanut lapioitua penkereelle, on satieden myötä valunut takaisin veteen.  Olen tuota valumista yrittänyt estää mm. istuttamalla kasveja, esim. vetiveriaheinää  penkereille.  Se olisi otollisin kasvatettava, sillä se kasvattaa verkkomaisen juuriston, joka pysyy noin puolentoista metrin alueella pitäen siinä kohtaa maan koossa. Myös monet muut kasvit toimivat tällä tavalla.  Ehkä toivottu vaikutuskin näkyy tulevaisuudessa kun olen löytänyt oikeat kasvit, jotka menestyvät hyvin tässä alumiinisessa happamassa savimaassa.  Hiekkaa ja kiviä ei täällä ole ollenkaan. Ne täytyy tuoda muualta, jos niitä kaipaa. 



No,  eipä se ole työ mennyt tulostenkaan puolesta ihan hukkaan. Jotain on sentään penkereille jäänytkin niitä korottamaan ja tulvilta suojaamaan. Myös jotkut kasvit ovat edelleen hengissä. Istutetut pavut ja muut palkokasvit eivät ole lähteneet kunnolla kasvuun. Tuossa näkyy mm. viime vuonna Singaporest tuomani Pandanus Amaryllifolius eli kairapalmu, jota olen nyt saanut myös levitettyä pistokkaista. Valitettavasti se ei tuoksu samalta kuin pandan joskus nenääni Singaporessa. 

Ei myöskään tuoksu kovin voimakkaalle, eikä maistu, tuo  karipuu eli intianmurraija (murraya koenigii),, jonka istutin pistokkaasta pari vuotta sitten, ja joka vuosi sitten lähti voimakkaaseen kasvuun. 



Tuohon murraijaan liittyy myös Singapore-muistoja, joten olen yrittänyt monistaa sitä mös alueelle lähellä omaa majaani. Ei ole onnistunut. Vasta viime päivinä huomasin, että yksi tikuista lähti versomaan tuolla neljän kilometrin päässä kaupnkiasuntomme takapihalla. Se lienee merkki siitä, että täytyy muuttaa sinne vähän pysyvämmin niin kuin olen nyt suunnitellut. 

Siellä olisi parempi keittiä, talossa sisällä enemmän rauhaa ja omaa tilaa.  Sinne olen ja alkanut siirtämään elämääni, etenkin keittiöhommat.  




Nyt kuun lopussa tuohon tyhjälle siniselle seinälle on ilmestynyt astiateline, sellainen kaksiyllyinen noin metrin leveyinen teräshyllykkö. 

Sinne on tässä kuussa ostettu uusi sadevesitankki, joka täyttyy näillä sateilla parissa tunnissa.  Tankin takana on heti aita, johon loppuu takapiha. Eli siellä olisi pihaa noin ison pavekkeen verran.  Istuttalla sinne kukkia sen jälkeen kun paikat olisi siivottu, toisi oikeutta tuolle näköalalle. 

Seintä ovat betonia, lattiat ja seinien alaosat sellaist sileää kylpuhuoneen laattaa. Vaikkei vesi imeydykään lattian läpi sieltä missä lattia on ehjä, ei ole silti mieleni mukaista, että katto vuotaa ja sateella lattialla on vettä.  Tuosta ongelmasta sanoin jo vuosi sitten, että talon omistajille, appivahemmilleni, se ei ollut ongelma.  Olen joutunut vänkäämään ja kiukuttelemaan paljon sen puolesta, että katto laitettaisiin kuntoon. Olen tarjoutnut taaskin maksamaan viulut.  Ei kuitenkaan ole toiminut. Appiukko kävi pari kertaa katolla yrittäen paikkailla vuotoja mahdollismman halvalla ja kevyesti. Se ei auttanut. 




Leipomuksiani, mm. karjalanpiirakat ja ruisleviät, varten olisi tarkoitus hankkia pizzauuni. Sitä odotellessa on käytössä halogeenikypsennin, joka tekee yhden hengen annoksia ihan tyydyttävästi ja vielä paremmin sen jälkeen kun hankin hiiliteräksestä ja valuraudasta valmistetut paistoalustat.  
Olisin ostanut 13 tuuman paistokivenkin mutta tuohon lasikulhoon mahtuu vain 11 tuumainen, enkä ole sellasita löytänyt. 




Anoppi eli talon omistaja vaati puolet keittiön säilytystilasta käyttöönsä varastoidakseen sinne vanhaa romua, jonka oikeampi paikka olisi kaatopaikalla.  Minä asensin sen eteen verhon, jonka pelastin puutarhamastani.  Nuo alumiini-lasiovet teetetiin minun osuuteeni tilasta. Tuohon vastakkaiselle seinälle asennettiin lämpöpumppu, joka pitää keittiön viileänä työskentelyä varten.  Riittävästi tilaa ei tuossa minulle vielä ole, vaan täytyy hankkia vielä hyllyjä seinille.  

Länsimaistyylinen vessa ja suihku kaupunkiasunnossa.  Vettä tulee riittävällä paineella ja se on tarvittaessa kuumaa.

Tuo puutarhamaja, varastomökki, joka on täällä neljän kilometrin päässä maaalaispaikassamme, oli vuosi sitten vararon lisäksi joogasalini, musiikkihuoneeni ja leopitlani. Nyttemmin  nuo toiminnot ovat jääneet sieltä pois. Siksi saatoin tuon verhonkin ottaa muuhun käyttöön. 
 

Musiikkivehkeet ja kaikki muukin ruostuu tuolla helposti, kaapelit joutuivat hiirten nakertelun kohteiksi, lattia sekä tukiparrut alkoivat naitsemaan uhkaavasti, joku tai jokin leivtti myös aina savea kaikkialle. 

Tuolla polkupyrän takana näkyy pitkävartinen lapio, joita onnistuin teettämään kaksi kappaletta kaivuutöitäni varten. Sen verran syvyyttä olen jo ojaan saanut, ettei siellä enää tavallisella laipiolla pärjää. 




Vesipumppukin kaipaisi remonttia. Se on tuossa alavasemmalla kuvan ulkopuolella.  Ulos astuttaessa edessä on pieni oja, vaimon sedän mailla jo. Sen yli menee parista puunrungosta, savesta ja heinistä rakennettu siltä.  Sen mpärillä paljon erilaista kasvillisuutta. Pieni viidakko jo. 

Tuosta vasemmalle aukeaisi näkymä riisipellolle. Etuvasemmalla on isosisän hauta, kauempana etuoikealla asuintalot. 




Taloille kulkiessa ovat siis nuo sedän kasvuturvekuivaukset sekä kukkien taimet. Siellä on myös iso lammikko, jonka keskelle johtaa babmusta tehty siltä. Sillan päässä on hieman muvoilla suojattu alue, jonka lattiana muutama riuku, jolla voi kykkiä a psuertaa kakkaa. Alapuolella vedessä ovat jo kakansyöjäkalt valmiina makupalalle.  Nuo kalat, kissaklojen sukuun kuuluvat, ilmeisesti mm. haimonni päätyvät joskus myös ruokapöytään.  

 

Minä en syö minkäänlaista kalaa enkä lihaa, en edes maitoja ja munia, joten minun ei taritse ajatella noiden kalojen syömistä.  Tuo vessa on suhteellisen hajuton, mutta ei niin siisti kuin miksi sen voisi helpolla saada. nyt siinä kykitään kuin kyykkyvessassa, joten joskus pärskeet lentelevät ympäriinsä. Jos siihen tekisi kunnon istuimet, jonkinlaiset bamburuokosienät, katon ja vaikka oven , olisi siellä kivempi istua.  Nyt näkösuojaa on tuskin nimeksi ja sateella ei ole tietnkään sateesuojaa ellei sitä kanna mukanaan. 




Tllä olevalla videolla näkyy niitä kalojakin.  

Minulle siis ajatus tuollaisesta ekovessasta ei ole mitenkään vastenmielinen. Ainoastaan sen(kin) toteutus voisi olla vähän esteettisempi. 




Tuolla kaupunkiasunnossa on ihan länsimaistyylinen vessanpytty. Siellä on myös suihku, josta saa tulemaan jopa "kuumaa" vettä, jotain 40 - 43 asteista. Sen saa tulemaan jopa riittävällä paineella. Tosin vähän kuumempaa saisi olla silloin kun painetta on enemmän. Tuollaisesta sähköllä toimivast pienestä suihkulämmittimestähän saa kuumaa vettä vain pitämällä virtauksen hyvin pienenä. 

Kun on oikein kuuma ja hikoillut paikalle pyöräillessä, paras keino viilentyä on ottaa kuuma suihku. Sauna olisi ihan yhtä hyvä konsti. Saunaa minä olen ehkä eniten kaivannut näiden 18 Suomen ulkopuolella vietetyn vuoden aikana. 






Jos  olisin rikkaampi, olisinko myös onnellisempi?  Jos minulla olisi rahaa, voisin rakntee kunnon talon, sellaisen ekotalon, jossa on aurinkopaneelit, aurinkosähkö, hyvä sauna ja uima-alla, paljon vierashuoneita, jotta voisin majoittaa länsimaisia kavereita, sohvasurffareita ja muita, jotka voisivat olla apuna pojan kansainvälistämisessä ja opettamisessa.   Toki siitä seuraisi myös muita ongelmia, kuten liiallinen kiintymys maalliseen, pelko oman ja lapsen turvallisuudesta, valinnan vaikeus ja vaikeus löytää riittävän korkeatasoista luotettavaa rakentajaa talolleni. 

Polkupyörän kojautin , koska se hajosi kesken kauppamatkan. Yritin itsekseni ja Googlen avulla sekä kysellen löytää korjaajaa. Ei onnistunut. Jouduin soittamaan vaimon paikalle ja hän sai kyselemällä selville korjaajan.   Korjaus maksoi alle 10 euroa:  renkaan pinnoitus, uudet laakerin kuulat, rasvaus ja vähän muuta perushuoltoa.  Monelle se summa olisi jopa päivän palkka, minulle ei mitään. 

Verrattuna moneen paikalliseen minä olen varakas. Mutta silti en pysty ostamaan sitäkään kaikkea, mihin minulla olisi varaa ja minkä katsoisin tarvsevani. Täällä asioiden teettäminen ja ostaminen perustuu hyvin paljjon sosiaalisiin suhteisiin. Ei ole mitään isoa rautatavaraloa kuten Bunnings Australiassa tai BauHaus Euroopassa, jonne voi kävellä ja ostaa kaiken tarvitsemansa.  Ehkä sellainen löytyisi Saigonista, mutta siellä käyminen vaatisi taksin tai vuokratus kuorma-auton, johon minulla ei ole mielestäni varaa. Vaikka sen tekisinkin, kuljetukset sisältävä täysi kuorma rakennustarpeita ja muuta kodin varustusta tulisi todennäköisesti halvemmaksi kuin vastaava kuorma Suomessa tai Australiassa.  

Joskus tulee ikävä niitä huolettomia kulkurin päiviä, joita elin erityisesti vuonna 2013. Silloin nukuin suurimman osan öistäni teltassa. Omaa sänkyä minulla ei tuolloin edes ollut, koska ei käytännössä ollut vaikuita asuntoa. Virallinen osoite oli Sydneyssä kaverin kämpässä. 

Silloin olivat haastett toisenlaisia, vastuu vain itsestäni. Nyt ovat haasteet ja vastuut toisenlaisia eikä niitä ole helppo kantaa, vaikka niihin sisältyykin paljon riemua ja iloa. 

Kylätiellä kävellessämme meille on kertynyt jo ystäviä ja tuttavia. Pytsähdymme tervehtimään isovanhempien hoivissa olevia lapsia, joskus myös nuorten äitien, illansuussa myös isien. Näin minullekin on kertynyt vähän enemmän sosiaalisia kontakteja, sellaisia joiden kanssa voi vaihtaa muutaman sanan englanniksi. 

Pojankin kanssa muuten käytän engantia, vaikka paineita ja suosituksia suomen kielen suuntaan olen saanut Facebookissa kullla aika paljon.  Nyt kuitenmkin englanti tuntuu oikealta. Sitä olen käyttänyt myös kissojen ja koirien kanssa jo toistakymmentä vuotta. Suomea en käytä arjessa juurikaan muuta kuin netissä. 

Minua on tässä kieliasiassa haastettu niin monta kertaa, että olen joutunut miettimään sitä ja yrittämään ottaa selvää asiantuntijoiden mielipiteistä. Kaksikielinen lapsi on  aika helppo tapaus: molemmat vanhemmista puhuvat yleensä hänelle omaa äidinkieltään ja sitten englanti tai jokin muu ympäristön kieli voi olla perheen yhteisenä, lapselle kolmantena kielenä.  Minulle i tuo kuvio tunnu luontevalta. 

Sikäli helppoa, että hänen ensimmäinen kielnsä on kiistatta vietnamin kieli: lyhytsanainen, yksinkertainen ja voimakkaasti tonaalinen kieli. Siitä tullee hänen tunnekielensä, sisäisten kokemusten pääkieli. Toki minä voin tarjota tunnekokemuksia ja elämyksiä myös englanniksi. Sitä jo nt teenkin. Minusta tuntuisi kiusalliselta tarjota niitä suomeksi, omalla tunnekielelläni.  


Tämä on nyt työhupoteesina tässä vaiheessa.  Suuntaa mutetaan, kun siihen ilmenee aihetta, esimerkiksi, jos lapsi itse toivoo suomen kieltä yhteiseksi kieleksemme sen jälkeen kun ollaan katsottu lja luettu muumeja suomeksi. 

 

Sekä netissä, somessa, joka minulle on Facebook, on moni huolestuut siitä, miten avoin Erikin kulkpeli on. Samoin täällä paikallisesti. Siinä on kyllä turvavyö, mutta en käytä sitä. En tunne sille tarvetta. Näyttää siltä kuin poika istuisi niin löyhästi että voi pudota minä hetkenä tahansa. Näin ei kuitenkaan ole. Kuljemme niin, että paino on tasattu kahdelle isolle pyörälle niin että ne rullaavat todella kevyesti. Pienikin pojan liike tuntuu minulla kahvoissa ja niiden avulla voin äkkiä kallistaa kärryä taakse päin niin että hän nojaa tiukemmin selkänojaa vasten.  Jos hän yrittää ponnistaa jaloillaan, käy niin kuin veneessä eli alusta antaa periksi. Minä kuitenkin pystyn haliitsemaan koko ajan sitä periksi antamista. Hän istuu niin korkalla, että yletyn helpolla pitämään häntä aiskoissa molemmin käsin ja myös nostamaan hänet seisaalleen, jos hän haluaa nähdä jotakin tarkemmin.  Hän onkin oppinut pyrkimään ylös päin halutessaan jotakin eikä kallistumaan liikaa sivulle.  Tuen ottamista varten kärryssä on ohut metallitanko. Siinä on lisäksi metallikaarilla tuettu hyttysverkko. Sitä tosin en voi käyttää täysasennossa, sillä sen alla pojalle tulisi liian kuuma. 

Täällä maalaisasunnossa on mukava leikki- ja makuuhuone. Se on tuo muoviseinäinen huone, jonka raknneutin 3 vuotta sitten ilmastoiduksi makuuhuoneeksi.  Nyt olen värkännyt sinne poikaa varten kaikenlaista katseltavaa ja kosketeltavaa.   Toki siellä on myös tietokone ja isompi näyttöruutu sekä bluetooth-kaiutin, jonka  kautta välillä kuuntelemme lastenlauluja, enimmäkseen englantilaisia, brittiläisiä. Ensimmäinen vakva kosketus englanninkieliseen lastenkulttuuriin minulta. Edes Hämä hämä häkkiä en osannut englanniksi aiemmin.  

Mutta aiankin ajassa mitaten suurin osa hänen kulttuurisista ja kielellisistä virikkeitään on vietnamilaisia. Ne tulevat äidiltä, isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta.  Tässä kuvassa hänen kanssaan ovat vaimon sisko ja äiti. Tuolla siskolla on kaksi poikaa, ja he käyvät meillä aika usein. 




Ikäisiään poikia Erikillä on sekä suvussa että naapurustossa aika monta. Sen sijaan tyttöjä on vähemmän. Tämä pikku tyttö on  hänen äitinsä serkku (musitaakseni), joka tapauksessa äidin äidin sukua.  Tätäkin tyttöä hän yritti joko suudella tai puraista.  Sama tapahtui häntä kuukautta nuoremman tytön kohdalla, jota tapaamme aina välillä kävelyretkillämme. 

Aamulenkin ja aamukahvin jälkeen minä nykyään pyöräilen sinne kaupunkiasunnolle laittelemaan ja sisutamaan sitä. 

Suurin osa matkasta taittuu tätä suht uutta raudoitetusta betonista valmistettua ja asfaltilla saumoista paikattua tietä myöten. Tie seuraa jokea eikä sillä liiku juurikaan autoja. Sen sijaan eniten mopoja ja moottoripyöriä, joskus jokunen polkupyörä. Usein näkyy koululaisia koulumatkallaan. Sekä ala- että yläkoululaisia. Heillä taitaa olla keskellä päivää parin tunnin ruokatunti, jonka aikana he käyvät kotona. Tai sitten voi olla niin, että kouluissa on aamu- ja iltapäivävuorot eli ne aamuvolaiset lähtevät kotiin lounasaikaan ja heidän tilalleen tulevat iltapäivävuorolaiset alkuiltapäivästä. Usein näen koululaisia koulumatkalla vielä illalla kuuden maissa.  

Myös aamulenkin aikana me tapaamme koululaisia. Useat heistä näyttävät menevä kouluun seitsemäksi.  Eli n. klo 6:30 on meidän hyvä aika lähteä liikkeelle. Silloin on jo valoisaa mutta ei vielä aurinko helota kuumasti.  Seitsemän jälkeen se on jo liian korkealla. 



  Tallentava videokamera, jonka tapahtumia pystyy seuraanaa myös puhelimella tai tietokoneen selaimella. Sellaisen hankin jällkee, se on viides toiminnassa oleva. Nehän eivät enää nykyisin ole kallita hankkia ja ne saattavat tienata hintansa takaisin jos hyvin käy. 

 

Tässä ole kaupunkiasunnon edustalla varkaat työssään vaan työmiehet käyttävät etupihaa kauttakulkuun.    Tämä kamera toimii myös ovipuhelimena, koska siinä on sekä mikrofoni että kaiutin. Psstyn siis näkemään ovella olijan, puhumaan hänelle ja kuulemaan mitä hän sanoo.  Toki pitäisi olla myös soitettava ovikello, jotta tietäisin milloin joku on ovella. Sellainen perheen sisäiseen käyttöön takaovella, mutta siellä taas ei ole tällaista kameraa. 

Silmäleikkaus  on tunnisteena niissä kirjoituksissa, joissa kerrotaan silmieni tilasta, synnynnäinen harmaakahi ja sen jälkitilat, kaihilasit, tekomykiö ... Vuoden takaisen kahden silmäleikkauksen jälkeen tulin teitoiseksi, tai siihen uskoon, että oikean silmäni näkö on huonontunut siksi, että sen sarveiskalvo on vioittunut, varmaankin Jakartassa vuonna 2011 suoritetun silmäleikkauksen seurauksena, vai olisiko ollut jo 1980-luvun alkupuolen piilolinssikokeilujen seruauksena. Tai sitten se oli jo voden 1964 silmäleikkaus Turun yliopistollsiessa keskussairaalassa, joka vaurioitti silmääni. 

Kua yllä on Jakratasta elokuussa 2011, jolloin vahvat lasini korvattiin tekomykiöillä. 



Joka tapauksessa nyt pojan kanssa leikkiessä on muutaman kerran käynyt niin, että kun minä joudun työntämään päätä lähelle nähdäkseni, hän on päässyt sohaisemaan minua silmään. Alkukuusta hänen nyhtäessään lehteä puusta, pääsi kyynärpää sohaisemaan oikein kunnolla. Aluksi ei ollut mitään muuta kuin vähän kipua,mutta sitten eräänä iltana kun olin seissyt koko päivän mutaisessa vedessä puutarhatöissä, silmässä näytti olevan kuin kuravettä ja iso roska. Silmä tulehtui niin, ettää jouduin ottamaan särkylääkkeitä ja menemään parin päivän päästä päivystykseen paikallisen sairaalan silmäkliikalle. Siellä ne havaitsivat tulehduksen, keratitis, mutta eivät muuta. Olisin mielelläni mennyt Saigoniin  minut viime vuonna leikanneen lääkärin juttusille, koska hänen kansaan ei ole kielimuuria.  Johtuen koronaviruksesta Covid19, joka on taas voimistunut. Meillä Vietnamissa se on ollut väkimäärään nähden  hyvin hallinnassa, johtuen varmaankin tiukoista varotoimista. En siis halunnut matkustaa Saigoniin, jos tulehdus asettuu näillä lääkkeillä, joita sain mukaani Sa Decin sairaalasta. Se helpottui, mutta silmä oli edelleen lähes sokea, kuin kellanruskeaa nestettä, saman väristä kuin ojamme savi, harmaata sumua ja iso kelluva olio siellä, kuin kuollut hyönteinen. 

Olisi hyväksi silmilleni, jos olisi pakko käyttää laseja niin liom miprema-  Nyt en malta käyttää niitä, koska ne eivät paranna näköäni niin kuin silloin. Edes tuo oikea silmä, johon vaurio tuli, ja josta poistettiin vaillinen tekomykiö viime vuonna, ei parane paljoa laseilla, koska se on niin valoherkkä. 

Niinpä sitten olin seuraavalla vikolla Jakratassa vanhan tutun lääkärin pakeilla. Hän ei pystynyt näkemään sisälle silmääni, koska sarveiskalvo oli niin sumea. Ultraäänellä näkyi jokin pieni omintuisuus yhdessä kulmassa. Minusta se ol juuri se "kuollut hyönteinen". Lääkäri sanoi, että se voi olla myös verkkokalvon repeämä ja kehotti tulemaan uudestaan mikäli tuo kelluvainen ei häviä muutamassa viikossa. 



Klinikan odotustiloissakin näkyi korona-pandema.  Odottajia ohjeistetiiin istumaan riittävän etäällä toisitaan. 

Lääkärin kanssa oli jälleen puhetta sarveiskalvon siirrännäisestä. Hän kertoi tietävänsä, että Hanoissa on lääkäri, joka tekee niitä. Hän lupasi laittaa minulle tämän yhteystuedot. Niitä ei ole vielä kuulunut. 

Olin Saigonissa vielä yhden yön siltä varalta, että silmä kipuilisi tuon illan ja yön aikana, ja siksi, että saatoin harrastaa sosiaalista elämää.   Kävin vanhassa tutussa vegaaniravintolassa lounastamassa uuden vegaanituttavuuden kanssa.  Hän on 31-vuotias, kuvassa oikealla. Vasemmalla on paikan omistajan tytär, joka on vasta 4 vuotias!  Kooltaan hän on isompi kuin vaimoni!

Iltapäivällä kävin tapaamassa uutta suomalaista opettajaa, joka oli saapunut 19 lkollegansa kanssa opettamaan vietnamilais-suomalaiseen kouluun.  Tuo opettaja oli kiinnostunut suunnitelmistani alkaa tekemään karjalanpiirakoita ja myymään niitä Saigonin suomalaisille.  Juuri tätä suunitelmaa varten olen nyt kunnostamassa kaupunkiasuntoa käyttöömme. 

Illalla sitten vaihteeksi toisten tekemää intilaista ruokaa. Tulipa taas todettua, että omat kokkaukseni eivät häviä näille yhtään. Mutta löytyipä kiva uusi intailainen ravintola kaupungin keskustasta. 



Sitten syyskuun 11. olin taas bussissa matkalla kotiin ja kohta taas jatkoimme leikkejä pojan kanssa. 



Viikon kuluessa tästä se kulleva "elukka" alkoi muuttua läpinäkyväksi, sitten jakautua kahdeksi, sitten neljäksi, siten kahdeksaksi ja kohta se oli poissa. Myös kellertävän ruskea neste alko olla taas läpinäkvää ja sumeus lieveni niin, että näen sillä silmällä edes jotain, jopa lukea suurennuslasilla. Verkkokalvon repeämää siis ei ole eikä sarvieskalvokaan vioittunut paljoa lisää entisestään.  Se leikkaus on edelleenkin haaveissa, mutta tuntuu yhtä kaukaiselta kuin sauna ja uima-allas. 

Mutta maailma muuttuu, kehitys kehittyy, ihminen vanhenee ja kasvaa, muutuu myös sisäisesti. Tämä meidänkin takapia oli ihan erilainen kolme vuotta sitten, samoin kylätie ja moni kylän taloista. Ehkä kolmen vuoden päästä on taas erilaista. 

Minua viehättää tämä lisääntynyt vihreys ja myös avaruus, tila tuulten tulla ja mennä. 

Ja onhan minulla nyt sentään vuoden odottelun jälkeen paljon paremmat työvälineet. Eli kun kuiva kausi taas alkaa ja veden pinta ojissa ja joissa laskee, voin suuremmalla tarmolla taas pengertaa: lapioida takaisin veteen vajonneet maat ja ehkä investoida rakenteisiin, jotka pitäisivät maan paremmin kasassa mökin ympärillä. 

Ja kun vertaan vuoden takaiseen, syyskuuhun 2019, on kyllä kaivuutöissäkin tapahtunut enemmän edistystä kuin miltä tilanne nyt minulle näyttää. 

Pitää siis malttaa mielensä ja antaa aikaa itselle ja muille, kiiruhtaa hitaasti, olla lujasti lempeä ... miten sitä sanottiinkaan.    Ensi kuussa poika täyttää vuoden. Hän saattaa jo kävellä silloin itsekseen. Nyt hän jo pystyy sesisomaan ilman tukea hetken. 

Hänen tulevaisuuteensa on pakko suhtautua positiivisesti. Tällä hetkellä koronavirus muuttaa maailmaa enemmän kuin olisi vuosi sitten minkään uskoneen muuttavan elämäämme. Suomessa ilmoitettiin juuri Presidentin itsenäisyypäivän juhlien perumisesta, kesällä monet festivaalit peruttiin, mukaan lukien Suviseurat. SAigonista on moni suomalainen lähtenyt kotimaahan, vaikka toisaalta sinne on tullut uutta vertaa kun suomalais-vietnamilainen koulu aloitti yläasteen opetuksen.  Suomessa ei käy enää turisteja, Thaimaassakin varmasti vähemmän, ja täällä Vietnamissa heitä ei taida olla lainkaan. Saavatpahan koiratkin elää  enemmän rauhassa, kun ei ole koiranlihaturisteja Kiinasta ja Koreasta.