Olen nyt ollut matkoilla eli poissa tropiikista, poissa Cairnsista ja poissa perheen luota päivän yli viisi viikkoa. Kerrottavaa olisi paljonkin samoin kuin näytettäviä kuvia, mutta ajan puute ja hitaat tai kalliit nettiyhteydet estävät tarkemmat selostukset. Facebookista löytyy joitakin kuvia ja vielä lisää yksityisestä picasa-albumista, jonka osoitteen saatan antaa pyydettäessä niille, joille sitä en ole vielä antanut.
Ennen tarinointia kerron tämän hetken tunnelmista ja kuulumisista sen verran, että todella nautin olostani ja tunnen itseni todella rentoutuneeksi. Malaisilma tekee hyvää, ja myöskin viileämpi ilma usean vuoden kosteassa pyykkitupailmassa olon jälkeen. En ole nukkunut aikoihin näin hyvin kuin olen viimeisen kuukauden aikana nukkunut täällä raikkaissa tuulissa luonnonäänien keskellä ilman kaupungin ja liikenteen melua. Myöskin olen oppinut niitä asioita, joita olen tullut opettelemaan. Yksinkertainen elämä ja yksinkertanen ruoka myös tekevät hyvää. Ihan heti en olekaan lähdössä takaisin Cairnsiin, koska Nancy pärjää siellä ihan mainiosti eläinten ja talon kanssa.
Kartassa ylla näkyy reittini Cairnsista tänne nykyisille olinsijoilleni. Matka pisteestä A pisteeseen B on suurin piirtein sama kuin Hangosta Utsjoelle. (2017: kartta laitettu uusiksi. Välimatka on sen mukaan autolla 1833 km).
Jälleen kiitos Googlelle kartasta. Tässä linkki tarkempaan karttaan, josta näkyy myös tarkempi sijaintini.
Kuten lokakuun kirjoituksesta käy ilmi, pakkasin siis polkupyörän, retkeilyvarusteet ja mahdollisimman pienen kuorman tarpeellista tavaraa ja lensin niiden kanssa osavaltiomme Queenslanding eteläosaan Kultarannikolle.
Lentokoneessa kuuntelin pienellä mp3-soittimella puoliunessa Sofi Oksasen Puhdistus-kirjaa ja kohta olinkin perillä.
Lentokentällä otin pyöräni pakkauslaatikosta, panin etupyörän, ohjaustangon, tavaratelineen, polimet ja muut pakatessa irrottamani osat takaisin paikoilleen sekä pakkasin sivulaukut ja kiinnitin ne takatelineeseen. Vielä jäi ylimääräistä tavaraa muovisäkkiin sekä selkäreppuun. Oli aurinkoinen aamu ja päivästä näytti tulevan kuuma, mutta sateeton.
Lähdin taittamaan noin 50 kilometrin matkaa Murwillumbah-nimisen kaupungin liepeillä sijaitsevalla maatilalle, jonka kanssa olin sopinut vapaaehtoistöiden tekemisestä. Tarkoituksenihan oli lähteä keräämään kokemuksia ja oppia luomuviljelyä sekä muita maaseudun vaithtoehtoisia elinkeinoja sekä elämäntyylejä. Juuri tässä osassa Australiaa niitä on eniten. Ja usein näihin elämäntyyleihin liitty jokin ideologia: uskonto, hippiaate tai muu. Jokin aate näyttää olevan takana lähes kaikissa vaihtoehtoisissa elämisen ja asumisen muodoissa, erityisesti silloin kun ryhmä ihmisiä asuu yhdessä niin kuin täällä päin usein näkyy olevan: asutaan joko kommuunissa tai sitten löyhemmässä kyläyhteisössä.
Ensimmäisessä paikassa kyläläisiä yhdistävä tekijä oli Hare Krishna -aate. Valitsin tämän siksi, että netissä tapaamani heidän edustajansa oli hyvin ystävällinen ja suvaitsevainen ja sai paikan tuntumaan lupaavalta. Tietysti tärkeä tekijä oli se, että heillä on tarjolla vain kasvisruokaa, niin, ettei ainakaan grillijuhlien käryä tarvitse haistella. Lihan ja kalan lisäksi myös alkoholin, tupakan ja ruman kielenkäytön tuominen tilalle oli kielletty. Paljoa en Hare Krishnoista tullessani tiennyt. Toki olin silloin tällöin syönyt heidän ravintoloissaan tai erilaisten tapahtumien ruokakojuissaan kasvisruokaa. Myös 1990-luvun Venäjän-matkoiltani muistan iloisen värisiin vaatteisiin puettujen tanssivien ja laulavien ihmisten kulkueet jopa pienissä maaseutukaupungeissa. Se oli Venäjällä aikaa, jolloin Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja kaikenlainen uusi, aiemmin kielletty, kukoisti.
Ennen kuin saavuin tilalle, oli tietysti löydettävä sinne tie. Minulla ei ole mukanani mitään GPSiä, muttei myöskään mitään paperisia karttakirjoja. Kotona olin tulostanut yhdelle a4-arkille Googlen kartan ja siihen liittyvät ajo-ohjeet. Niiden avulla löysinkin perille ihan mukavasti. Tosin en voinut niitä täysin noudattaa, koska moottoritiellä tietystikään ei saanut pyöräillä. Siksi piti etsiä kiertoteitä. Niiden löytämiseksi piti kerran kysyä ja pari kertaa ajaa vähän ylimääräistä väärään suuntaan.
Koko päivä siinä meni hiljakseen pyöräillessä ja taukoja pitäessä. Vettä piti välillä käydä ostamassa, koska iltapäivä oli kuuma. Ruuaksi olin tehnyt kovia keksejä täysjyväviljasta, pavuista ja siemenistä. Onneksi ilma ei ollut niin hiostava kuin Cairnsissa. Ison tien laitaa oli hyvä pyöräillä, koska penger ei ollut jyrkkä ja ruoho oli ajettu.
Ei sillä, että reitti olisi ollut kovin vaikea. Moottoritie näytti pääsuunnan ja alun jälkeen ainoa kaupunki matkan varrella oli muutaman tuhannen asukkaan Murwillumbah, jossa piti vain seurata pääkatua ja sen jälkeen mennä sinne minne tienviitat näyttävät.
Illalla kuuden jälkeen, noin tuntia ennen auringon laskua olin perillä hikisenä ja punaisena. Majoituin vanhaan parakkiin muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa.
Pihalla käyskenteli riikinkukkoja ja laitumella lehmiä. Muita maatilan eläimiä ei ollut, ei myöskään koiria. Kissojakaan ei olisi pitänyt olla, mutta niitä kuitenkin oli muutama.
Hare Krishna -liike on yksi hindulaisuuden nykyisistä suuntauksista. Sekin pitää lehmää pyhänä eläimenä. Siksi tämäkin tila pyrkii suojelemaan lehmiä ja järjestämään niille niin mukavat olot kuin mahdollista. Yhtään lehmää ei heidän mukaansa tapeta, ei myöskään sonneja, jotka tavallisessa maidontuotannossa menettävät henkensä ennemmin tai myöhemmin.
Maitotuotteet ovat ainoita eläinkunnan tuotteita, joita Hare Krishnat käyttävät ruokavaliossaan. Ja niitä käytetään hyvin runsaasti. Täällä ei ollut käytännössä ainuttakaan ruokalajia, joka ei olisi sisältänyt maitoa tai jugurttia tai jota ei ollut paistettu gheessä. Ghee on voista erotettua maitorasvaa, josta on poistettu hera. Krishna-liikkeen oppien mukaan maitotuotteet eivät ole vain ruokaa vaan pyhää ruokaa, joka ei pelkästään ravitse vaan sillä on myös henkinen ja hengellinen vaikutus. Liikkeen edustajat mielellään kertovat siitä, miten heidän maitotuotteittensa takia ei ole tapettu lehmiä. Totuus ei kuitenkaan liene ihan näin. He kun lypsävät lehmiä hyvin varovasti eivätkä saata lehmiä raskaaksi jatkuvasti saadakseen maitoa, niin isonkaan lehmälauman tuotanto ei riitä kattamaan kulutusta. Siksi tämänkin tilan temppelin varastossa oli normaalista kaupasta saatavia maitotuotteita, mm. valtavat määrät muualla tuotettua gheetä.
Kiva näitä lehmiä oli katsella, mutta mnä en halunnut käyttää niiden maitoa enkä edes syödä gheessä paistettuja ruokia enää toisen tilallaolopäiväni jälkeen. Sen sijaan pyysin saada valmistaa itse oman ruokani. Sainkin lainaksi pienen sähkökeittimen ja kattilan sekä luvan hakea keittiön varastosta ja kasvimailta ruoka-aineita. Niinpä söinkin enimmäkseen keitettyä riisiä ja vihanneksia. Osan ruokatarpeista myös ostin kaupungissa käydessäni.
Minun keittiöni oli vaatimaton. Se sijaitsi vessojen läheisyydessä, hädin tuskin katon alla. Sateella lattia lainehti vedestä eikä ympäristö muutenkaan ollut kovin puhdas. Se siis oli täysi vastakohta viralliselle keittiölle, joka oli temppelin yhteydessä. Ruoka on Krishnalaisille muutakin kuin pelkkää syömistä, se täytyy valmistaa noudattaen tiettyjä puhtaussääntöjä (mm. puhtaat vaatteet vain ruuanlaittotarkoitukseen, ruokaa laittaessa ei saa nopostella yms.). Ruoka siunataan ennen syömistä ja itse syöminen on uhritoimitus Jumalalle nimeltään Pasadam. Siksi Hare Krishna -temppeleissä tarjotaan ilmaista kasvisruokaa. Täälläkin oli sunnuntai-iltaisin tilaisuus, jossa tarjottiin ruokaa. Muina päivinä Pasadam oli kolme kertaa päivässä, ja se toimi samalla vapaaehtoistyöntekijöiden ruokintatilaisuutena: aamiainen, lounas ja päivällinen. Ruoka nautitaan maassa jalat ristissä istuen ja oikeaoppinen tapa syödä on oikealla kädellä. Ruoka on tietysti intialaistyyppistä, hyvin rasvaista johtuen käytetyistä raaka-aineista: gheestä ja täysmaidosta.
Ensimmäisenä sunnuntaine illan tilaisuudessa esiintyi myös yhtye joka soitti liikken uskonnolisiin teksteihin sävellettyä lähinnä rock- ja maailmanmusiikkia. Se oli varsin iloinen ja mukava tilaisuus, ja minä pidin myös musiikista.
Temppeli sijaitsee kukkulalla ja sieltä aukeaa upea näköala maatilalle ja ympäristöön. Alueella asuu noin 70 liikkeen kannattajaa vuokrataloissa. Maatilan on perustanut 1970-luvulla yksityinen henkilö ja nyt sitä pyörittää säätiö. Suurin osa tuloista tulee lahjoituksina, Myös liikkeen omistamat ravintolat tuottavat hyvn samoin kuin myyntikojut erilaisissa tapahtumissa, mm. festivaaleilla. Myös liikkeen kannattajat tulevat tilalle vapaaehtoistyöhön ja sitä tekevät myös vakituiset asukkaat.
Työtä on monenlaista: aitojen tekoa ja muuta ylläpitoa, remontin tekoa ja lehmien hoitoa. Minä osallistuin jonkin verran keittiötöihin, vihannesten pilkkomiseen, mutta pääasiassa tein puutarhatöitä. Luomuviljelyyn kuuluu paljon kitkemistä ja kuokkimista. Sopimukseen kuului neljä tuntia työtä viitenä päivänä viikossa asumista ja ruokaa vastaan. Käytännössä työtä oli jopa hieman vähemmän.
Tila pyrki vihannesten suhteen omavaraisuuteen. Myös pyörämatkani alkupisteen lähellä sijaitsevaa ravintolaa varten haluttiin kasvattaa omia luomuvihanneksia. Vihannesten kasvatus oli päässyt kunnon vauhtiin vasta vähän aikaa sitten.
Nyt pelloilla kasvoi jo erilaisia lehtisalaatteja, kurkkua, tomaattia, kesäkurpitsaa. Erityisesti lehtijuurikas antoi hyvän sadon. Sitä käytettiin siksi runsaasti ja ylijäämääkin jäi lehmille syötettäväksi. Kuten kuvasta näkyy kasvit työntyvät esiin mustan muovin alta niitä varten tehdyistä aukoista. Näin rikkaruohojen kasvu vähän hidastuu. Penkkien välit täytyy kuitenkin kuokkia parn viikon välein, sillä mitään myrkkyjä ei luomutilalla käytetä. Oma tuotanto ei vielä riittänyt edes omiksi tarpeiksi, ravintolasta nyt puhumattakaan. Siksi temppelin keittiölle myös ostettiin vihanneksia tavallisesta ruokakaupasta. Niitä me vapaaehtoiset kävimme pilkkomassa sunnuntain juha-ateriaa varten. Pilkkomisen jälkeen ne vietiin varsinaiseen keittiöön, joka oli temppelin yhteydessä, eikä sinne ollut pääsyä kuin kokilla ja muutamalla valitulla.
Työn jälkeen oli sitten mukava pulahtaa jokeen uimaan. Ja mukava oli, ettei tarvinnut uidessa pelätä krokotiileja niin kuin Cairnsin joissa pitäisi pelätä. Minä uin monta kertaa päivässä tuntui siltä, että elimistöni todellakin tuntui kaipaavan jäähdytystä.
Yöt olivat melko viileät, siinä 15-18 astetta, ja se tuntui todella mukavalta vaihteeksi. Nukuin todella hyvin ja vähän enemmän kuin kotona, n. 9-10 tuntisia öitä ilta kahdeksasta aamu viiteen tai kuuteen. Joskus heräsin aikaisemmin ja kävin katsomassa mm. miten aamulla puoli viideltä kyätiellä tulee kaapuihin pukeutuneita ihmisä, jotka ovat menossa temppeliin aamupalvelukseen ja hokevat sitä kuuluisaa maha-mantraa: Hare Krishna, Hare Krishna, Krishna Krishna Hare Hare, Hare Rama, Hare Rama, Rama Rama Hare Hare. Tätä heidän täytyy toistella useamman kerran päivässä. Muutama heistä kuitenkin keskeytti höpinänsä kohdalle sattuessa ja pysähtyi vaihtamaan muutaman ystävällisen sanan
.
Tilalle oli rakennettu näitä hengellisiä kävelyjä varten polkuja ja tarkoitus oli maisemoida niiden lähialueet vielä kauniimmiksi kuin ne jo olivat. Minulla olivat mukanani kävelysauvat, mutta niitä ei tullut käytettyä kuin kerran. En löytänyt kunnon polkua ylös vuorille, vaikka sitä etsin ja kyselin. Sellaista ei ilmeisesti sitten ollut.
Näitä vaunuja tai vankkureita käytetään juhlapäivien kulkueissa. Hare Krishnoilla näitä juhlia tuntuu olevan aika paljon. Liikeeseen liittynyt muuten saa uuden sanskriitinkielisen nimen. Yksi nimistä oli jotain, mikä kuulosti ihan Väinöltä. Ja tämä Väinö olikin ihan mukava nuori mies. Olisin oikeastaan toivonut tapaavani vielä useampia liikkeen edustajia, mutta heidän kanssaan ei isommassa määrin päässyt puheisiin: perheet elivät omaa elämäänsä taloissaan; kävivät töissä ja lähettivät lapsiaan aamulla tilalla sijaitsevaan liikkeen omaan kouluun tai sitten kaupungin kouluihin. Munkit taas viettivät aikaansa mökeissään tai temppeleissään mietiskellen eikä heitä näkynyt kuin aikaisin aamulla kävelyillään temppeliin.
Kaikki vapaaehtoiset olivat todellakin miehiä tällä kertaa. Tyttöjä paikka ei ehkä houkuttele, koska olosuhteet ovat hieman ankeat välillä. Peseytymistilat ovat vanhoja ja likaisia. Kuumaa vettä todellakin tulee, mutta vesi ei aina ole edes juomakelpoista. Oleskeluni aikana tuli muutamana päivänä kunnolla vettä taivaalta pitkän kuivan kauden jälkeen. Sen seurauksena vesi muutui ruskeaksi.
Tätä vettä olisi pitänyt juoda sen jälkeen kun se oli suodatettu keraamisella suodattimella. Näin meille kerrottiin. Ei kuitenkaan tehty niin, vaan etsittiin tilan uudemmasta osasta sadevesitankki, josta käytiin hakemassa juomavettä. Sadevesitankit ovat Australian maaseudulla hyvin tärkeä asia. Usein paikoin talousvesi on pelkästään niiden varassa. Niiden asentaminen ja ylläpito onkin ollut yksi maalaiselämään liittyvisä asioista, jotka ovat tulleet minulle tutuiksi tämän matkan aikana. Tällä tilalla ei ollut tilaisuus tutustua muihin ekologisiin ratkaisuihin, koska niitä ei ainakaan tässä parakin lähettyvillä ollut käytössä. Sen sijaan oli vanhoja ruostuneita, vuotavia vesiputkia, ylikuumia sähköllä toimivia lämminvesivaraajia ja runsaasti korjaamista kaipaavia kohteita.
Pyöräilyä harrastin tuon kahden viikon aikana joka päivä. Ajelin joko ympäristön kylissä ja teillä tai sitten kävin kaupungissa ostamassa jotakin pientä tarpeellista, kuten ruokaa ja käyttämässä internettiä.
Kahden viikon oleskelun jälkeen lähdin pyöräilemään kohti uutta paikkaa, joka sijaitsi tietä myöten ajaen 90 klometrin päässä vielä syrjemmässä maaseudulla. Linnuntietä sinne olisi ollut lyhyempi matka, mutta välissä oli korkea vuori. Kartassa alla matkasin siis pisteestä B pisteeseen A (tulivat vahingossa väärin päin).
Uuden paikan kanssa olin sopinut jo hyvissä ajoin aloittamisesta, netin välityksellä niin ikään. Lähdin taittamaan matkaa jo vuorokautta ennen sovittua tapaamista lähikaupungissa. Tie oli hyvin vuoristoista ja olin päättänyt urheilemisen sijasta ottaa rennosti ja yöpyä matkalla leirintäalueella tienoon kuuluisiimmassa pikkukaupungissa nimeltään Nimbin. Se on kuuluisa vanhoista hipeistään ja joka puolella rehottavasta kannabiskulttuurista.
Lähdin matkaan perjantai-aamuna jokseenkin tunnilleen kaksi viikkoa siitä kun olin aloittanut matkani Kultarannikon lentokentältä. Sateli hieman, mutta aurinkokin näyttäytyi aina välillä. Oli sen verran lämmin ja tie mäkinen, että paitani oli joka tapauksessa märempi hiestä kuin sateesta.
Tie oli paitsi mäkinen ja mutkainen paikoin myös kapea. Piti kuunnella tarkkaan lähestyviä ajoneuvoja ja väistää pientareelle kun isompi oli tulossa takaa tai kun sattui kohdalle kahden auton kohdatessa. Valitettavasti olisi ollut liian vaarallista jatkaa Sofi Oksasen kuuntelua pyöräillessä. No, ei siinä mitään ajankulua kaivannutkaan ja jääköön Oksanen ja Puhdistus hamaan tulevaisuuteen, vaikka. hän kirjoittaakin hyvin elävästi ja kiehtovasti. Tilalla ollessa eivät kiinnostaneet kirjat, elokuvat eikä muukaan kluttuuri. Pelkästään joki, lehmät, pellot ja metsät riittivät ... no, internet tietysti pitää olla myös.
Nimbin sijaitsi parikymmentä kilometriä syrjässä reitiltä ja tie sinne oli vielä mäkisempi ja mutkaisempi. Kuorma päällä ei kerta kaikkiaan voinut ajaa vaan piti taluttaa ylämäet. Minä en ole kunnoltani mikään maastopyöräilijä enkä kilpapyöräilijä kuitenkaan. Matkalla mietinkin, että olisikohan pyörän varustaminen kaksitahtisella bensamoottorilla yhteään helpottanut taivalta. Minun Cairnsiin jääneestä sähkömopostani ei varmasti olisi ollut mihinkään näissä mäissä, mutta täällä Uuden Etelä-Walesin osavaltiossa ovat myös bensamoottorit sallittuja kunhan niiden teho on riittävän pieni eikä ajoneuvon nopeus ylitä kahtakymmentä viittä kilometriä. Olin Murwillumbahissa parkkeerannut pyöräni tuollaisella moottorilla varutstetun maastopyörän viereen. Moottoria saattoi käyttää vain tarvittaessa, koska polkeminenkin oli mahdollista.
Nimbin
Vuonna 1973 järjestettiin musikkiin ja vaihtoehtoisiin elämäntapoihin, mm. luonnonsuojeluun keskittyvä viikon mittainen festivaali pienessä kylässä nimeltään Nimbin. Osa festivaalivieraista jäi tai muutti pysyvästi alueelle perustaen sinne kommuuneja.
Niinpä Nimbinistä tuli hippikulttuurin keskuspaikka Australiassa, samalla myös avoimen kannabiskulttuurin.Kasvatusta ja kauppaa lienee ollut jo tuolloin myös muualla, mutta se vain on pyritty pitämään kulissien takana. Nimbinissä kannabis ja hipit ovat tavaramerkki ja jossain määrin muuttuneet tursitinähtävyydeksi ja vetonaulaksi. Tosin laitontahan se on täälläkin ja poliisi ratsaa kasvattajia ja myyjiäkin ainakin jonkin verran, mutta aktiivisemmin varmaankin pyrkii pitämään sitä kovemmat huumeet poissa. Kuitenkin kadulla kävellessä törmää aika usein pilvikauppiaaseen, joka kerran ystävällisesti tarjoaa tuotteitaan, mutta uskoo kun sanoo ei eikä millään tavalla yritä tyrkyttää.
Kyän pääkadun rakennuskanta on vanhaa ja hippimäistä. Kannabis esiintyy monien yritysten nimissä ja kylteissä.
Tunnelmaltaa kylä on samanlainen kuin oli Cairnsin Machans Beach -kaupunginosa, jossa asuimme vuoden verran nelisen vuotta sitten.
Tässä linkissä lisätietoa kylästä englanniksi.
Minä en alun perin aikonut käydä täällä ollenkaan, mutta viime tiapssa päätin yöpyä jakaakseni pitkän pyörämatkan kahtia, ja tämä kylä sattui sopivasti noin puolimatkaan. Kuten jo kerroin, matka tänne yli mutkainen ja mäkinen. Vähän myös sateli. Ajoin kuitenkin leirintäalueelle ja maksoin 12 dollaria telttapaikasta.
Siihen hintaan sai käyttää suihkua, joka oli modernissa rakennuksessa ja kuumaa vettäkin tuli ihan mukavasti. Ilmaiseksi sai käyttää myös suihkurakennuksen vieressä sijaitsevaa isoa laguunimaista uima-allasta. Siellä oli ihan mukava vilvoitella sateen yltyessä. Ihan ensimmäiseksi olin pystyttänyt pienen telttani puun alle, koska en ollut koskaan testannut sen vedenpitävyyttä, eikä ukkostakaan ollut ilmassa.
Suihkun ja uinnin jälkeen lähdin kävellen katsastamaan kylän pääkatua ja etsimään ruokapaikkaa. Päätin syödä vaihteeksi hyvin ulkona. Ensin kävin kuitenkin hamppukahvilassa juomassa ihtialaista mausteteetä. Sitten kävin syömässä tofukarin kuunnelleen didgeridoon ja rumpujen soittoa naapurikahvilasta. Yön nukuin hyvin ja pysyin myös kuivana kohtalaisesta sateesta huolimatta. Aamulla kuuden aikoihin pakkasin pyöräni edelleen sateessa. Lähtiessäni kohti Kyoglea sade lakkasi ja aurinko alkoi tehdä nousuaan.
Matka Nimbinistä Kyogleen oli vain 40 kilometriä, mutta tämä toinen reitti oli vielä hurjempaa ylä- ja alamäkeä. Ainakin neljäsosan koko matkasta talutin ylämäkiä. Ylämäen jälkeen tuli aina alamäki ja sen saattoi lasketella hurjaa vauhtia, koska tiellä ei juuri autoja näkynyt. Valitettavasti alamäki ei ollut sen pidempi kuin ylämäkikään, ja kestoltaan se oli paljon lyhyempi. Etenin kuitenkin kymmenisen kilometriä tunnissa ja saavuin suurin piirtein sovittuun tapaamisaikaan Kyogleen. Soitin kännykällä isännälleni Darrenille, joka oli kaupungissa ostoksilla. Hän poimi minut pyörineni ja tavaroineni vanhan oranssin Mersun kyytiin ja loput ostoksista tehtyämme suuntasimme kohti hänen maatilaansa 30 kilometrin päähän.
Kyogle on pieni maalaiskaupunki, jossa ei paljoa muuta ole kuin yksi pääkatu ja toistakymmentä kauppaa. Lauantaisin kaupunki on vilkas, koska ihmiset tulevat ostoksille ympäröivältä maaseudulta.